Myyntimiesten keppostelua

Toimiessani 90-luvun alussa eräässä suuressa perintätoimistossa myyntitehtävissä ja meillä oli myyntiporukan kanssa tapana harjoittaa pientä keppostelua myyjien kesken. Vaikka itselläni oli oma työhuone, oli nuoremmille myyjillemme varattu yhteiseksi työhuoneeksi entinen neuvotteluhuone. Tämä huone sijaitsi korkean toimistotalomme kulmassa ja oli osin tästä syystä talvella aika vetoisa ja hieman muita huoneita viileämpi.”Eihän myyjät siellä kuitenkaan kovin paljon oleile, kun niidenhän pitää olla kentällä asiakkaiden luona” oli markkinointijohtajamme todennut. Tätä myyntimiesten huonetta kutsuttiin työyhteisössämme yleisesti nimellä "Leikkihuone".

Matkapuhelimet olivat tuollooin vielä melko arvokkaita kapistuksia, mutta meillä myyntimiehillä luonnollisesti sellaiset tuli olla, jotta olisimme kaiken aikaa saatavilla ja kauppaa tekemässä. Eräs nuorempi myyntimiehemme, Jaakko, oli myyntimatkallaan onnistunut hukkaamaan oman kännykkänsä ja toimistolle palatessa häntä odottikin työpöytänsä edessä miehen korkuinen pahvinen Nokian kännykkä, jonka näyttöön oli kirjoitettu: SE LÖYTYY (sama sanapari oli tuolloin myös seurakuntavaalien sloganina). Jaakon työpöytä oli kokonaan peitetty erilaisilla kännykkäesitteillä helpottamaan uuden kännykän valintaa.

Kerran olin lainannut myyntimiehellemme, Miikalle lounassetelin ja saapuessani seuraavan kerran omaan työhuoneeseeni oli työpöydälläni lappu, jossa teksti: ”Taivaalta sataa mannaa! Katso ylös”. Ihmettelin lappua, mutta katsoin kuitenkin ylös – siellä oli lounasseteli teipattuna katossa olevan loisteputkivalaisimen reunukseen.

Tuohon aikaan homoista ei työyhteisöissä juurikaan tiedetty tai puhuttu, mutta eräs nuori mies meillä oli sellainen aivan ilmiselvästi. Kerran tämän homomiehen mennessä syömään, Jaakko päätti hieman jekuttaa Miikaa ja kipaisi laittamaan homomiehen koneelta ja sähköpostista Miikalle meilin, jossa tätä illalla treffeille. Kun Jaakko oli palasi takaisin myyntimiesten leikkihuoneeseen, istui Miika siellä ilmiselvästi järkyttyneen näköisenä ja kertoi saaneensa juuri treffikutsun. Aikamme yhdessä asiaa kauhisteltuamme, purskahdimme kaikki nauramaan ja kerroimme Miikalle totuuden meilistä. Hän vaikutti heti jo huomattavasti helpottuneemmalta.

Myyntijohtajamme Olli oli tunnetusti kova puhumaan ja kertomaan tarinoita, joita tuntui riittävän loputtomiin. Hänen kesälomansa aikana päätimme kaikki myyntimiehet kimpassa tehdä hänelle pienen kepposen. Edellisenä perjantaina ennen Ollin työhön paluuta kävimme yhdessä koristelemassa hänen työhuoneensa bilehuoneeksi. Käärimme matot rullalle nurkkaan, toimme paikalle radionmankan ja asettelimme taulut hieman vinoon. Lisäksi toimme paikalle lukuisia kalja- ja viinapulloja sekä käytettyjä laseja ja kertakäyttömukeja sikin sokin ympäri huonetta. Loppusilauksena toimme paikalle muutaman täpötäyden tuhkakupin hajua tuomaan. Oven ulkopuolen "liikennevaloihin" ripustimme kertakäyttöiset kuulosuojaimet ja niiden alle teksti: ”Käytettävä aina huoneen haltijan läsnä ollessa.”

Ollin saapuessa seuraavana maanantaiaamuna töihin, me myyntimiehet kurkimme nurkan takaa jo innokkaina hänen reaktioitaan. Ovella Olli ihmetteli kuulosuojaimia hieman naureskellen, mutta oven avattuaan hän meni jo totisemmaksi: ”Ei perkele pojat, teillähän on ollut täällä bileet!”. Moni toimistomme porukasta kävi vuorollaan ihmettelemässä Ollin huoneen sotkua ja loppupäätelmä tuntui kaikilla olevan, että me myyntimiehet olimme todella pitäneet viikonloppuna kunnon bileet Ollin työhuoneessa. Totuus ei selvinnyt kaikille koskaan ja meiltä kyseltiinkin vielä pitkään, että kuinka me uskalsimme pitää bileet Ollin työhuoneessa. 

Ei kaikille tosikoille kannata aina kertoa totuutta, vaan kannattaa antaa heidän olla väärässä uskossaan, sillä muutenhan he menettäisivät hyvän tarinan.

Rehellinen vaihtoautokauppias?

Rahoitusyhtiössä rahoituskonsulttina toimiessani oli pääkaupunkiseudulla yrityksemme asiakkaina useita Itä-Helsingin, Kehä III:n ja Tuusulan Sulan alueen autojobbareita. Kehän varrella monet heistä toimivat verkkohäkein aidatuilla hiekkakentillä, joissa toimiston virkaa ajoi joko työmaaparakki, pieni hirsimökki tai asuntovaunu.

Eräs tällainen jobbari (jääköön nimi tässä yhteydessä mainitsematta) toi satunnaisesti maahan myös ns. jenkkiveneitä sekä autoharvinaisuuksia ulkomailta. Tämä kyseinen autokauppias oli jostain kummallisesta syystä päässyt yrityksemme sisällä ylimmän johtomme suosioon ja häntä pidettiin yleisesti yhtenä yrityksemme parhaista asiakkaista. Kaikki tarvittava rahoitettiin pikaisesti, tämän autokauppiaan kertomuksiin ja selityksiin aina uskoen.”Tässä meillä on rehellinen autokauppias”, totesi toimitusjohtajammekin meille kerran.

  

Yksi tälle hyvälle autokauppias asiakkaallemme rahoittamamme vene jäi erityisesti mieleeni, koska se oli oikea muskeliveneiden kuningas. Todella näyttävän näköinen, isokokoinen ja nopea vene, valtavat bensiinikäyttöiset moottorit ja veneessä mukana kaikki mahdolliset lisävarusteet. Veneen rahoitushinta oli tuolloin n. 3,6 milj. (mk) ja sen oli kyseisen autokauppiaan kertoman mukaan ainoa laatuaan koko Pohjoismaissa. Tämän faktan tarkistaminen oli kuitenkin mahdotonta, koska veneistä ei tuohon aikaan vielä pidetty mitään kattavaa venerekisteriä.

Facel Vega

Toinen erikoinen rahoitettava (ei tosin samalle autojobbarille) oli vanha, ranskalainen luksusauto Facel Vega vm -59. Auton kojelautaan oli kiinnitetty hopeinen laatta, jossa teksti: ”Specially made for Doris Day”. Auto oli siis todella harvinainen ja muutenkin merkin valmistusmäärät olivat vain muutamia tuhansia kappaleita vuosina 1954-1964. Yrityksemme rahoitti tämän Doris Daylle tehdyn auton n. 600.000 mk hinnasta.

Omasta mielestäni tämä kyseinen Facel Vega oli melko kömpelön näköinen ja rumakin, verrattuna esim. sen ajan amerikkalaisiin autoihin (mm. Cadillac, Chevrolet, Buick tai DeSoto). Uskoin autolle kuitenkin ostajan löytyvän, mutta kovin vaikeaksi se myöhemmin osoittautui. Auto päätyi lopulta rahoitusyhtiömme realisointikeskukseen ja siellä sille yritettiin löytää uutta ostajaa Eurooppaa ja Amerikkaa myöten. 

Kului yli vuosi, ennen kuin eräs gibraltarilainen keräilijä lensi Suomeen ostamaan auton itselleen. Hänellä oli jo ennestään useita Facel Vegoja tallissaan, joten hän osasi myös heti kertoa, että kyseinen auto ei ollutkaan aivan täydellinen: siihen oli myöhemmin vaihdettu uudemman vuosimallin takavalot, kenties peräänajo kolarin seurauksena. Pitkän tinkimisen jälkeen kyseinen keräilijä maksoi autosta 150.000 mk eli auto oli lopulta rahoitusyhtiöllemme todella tappiollinen rahoituskohde. Jatkossa ns. erikoisautoja enää koskaan rahoitettu täydestä arvostaan, koska todellista arvoa ei kukaan voinut ennalta tietää.

Pankkiala eli vahvaa murrosta 90-luvun alussa markan devalvaation sekä pahan laman seurauksena. Pankin tytäryhtiöitä fuusioitiin ja toimintaoja keskitettiin.  Oma työsuhteeni rahoitusyhtiössä olikin fuusion seurauksena päättymässä ja minulle tarjottiin mahdollisuutta joko siirtyä pankin toisen rahoitusyhtiön rahoituskonsultiksi tai vaihtoehtoisesti pankin osin omistamaan perintätoimistoon myymään yrityksen palveluja. Valinta oli helppo, koska laman kourissa olevassa Suomessa oli nähtävissä perintäalan tarjoamat paremmat työmahdollisuudet. Lähdin siis perintätoimistoon myymään perintäpalveluita.

Ensimmäisen työviikkoni aikana perintätoimistossa eräs asiakkaamme (entisen rahoitusyhtiöni kilpailija, toisen pankin rahoitusyhtiö) antoi meille perittäväksi varastorahoitussopimuksen, jonka kohteena oli minulle hyvin tuttu ja harvinainen muskelivene. Nyt kyseinen vene oli rahoitettu siis myös toisessa rahoitusyhtiössä n. 1,6 milj. markan summalla. Otin siis puhelimen käteen ja soitin molempiin rahoitusyhtiöihin havaitsemastani ongelmasta: molemmat olivat rahoittaneet saman veneen. Kysehän oli autokauppiaan puolelta selkeästä petoksesta, josta kumpikin rahoitusyhtiö voisi haastaa tämän autokauppiaan rikosoikeudelliseen vastuuseen. 

Tätä ei kuitenkaan kumpikaan rahoitusyhtiö halunnut tehdä, vaan ne päättivät yhteisten palavereiden seurauksena jatkaa kyseisen kauppiaan rahoittamista, mutta jatkossa erityisen tarkalla seurannalla. Näin ne toimivat siksi, että lähettämällä kyseisen autokauppiaan tiilenpäitä laskemaan olisivat yhtiöt heti joutuneet kirjaamaan luottotappioiksi koko rahoittamansa veneen vielä avoinna olevan saatavan. Antamalla autokauppiaan jatkaa toimintaansa tiukassa valvonnassa velka sentään lyheni rahoitusyhtiöille päin koko ajan.

Vuosia myöhemmin kuulin, että kyseinen autojobbari oli lopettanut toimintansa ja saanut tuomion jostain muista jutuista, mutta en enää jaksa muistaa mistä. Paha sai siis lopulta palkkansa, mutta rahoitusyhtiöt kärsivät lopulta kuitenkin ainakin jonkunlaiset luottotappiot.

Raha ratkaisee

Työskentelin 80-luvun lopulla erään pankin rahoitusyhtiössä rahoituskonsulttina eli myin rahaa. Piirinäni minulla oli pääkaupunkiseudulta Lounais-Suomeen asti ulottuva alue, jossa asiakkainani oli mittava määrä autojen merkkiliikkeitä ja vaihtoautokauppiaita sekä muutamia muita yrityksiä.

Loimaa oli minulle pääkaupunkiseutulaisena melko kummallinen alue; pieni kylä kaukana kaikesta, mutta autokappoja siellä oli monta ja osa niistä menestyi jopa varsin hyvin. Loimaalle tein usein koko päivän kestävän myyntimatkan eli kävin saman päivän aikana läpi kaikki paikkakunnan autoliikkeet. Tämä oli toki tehokastakin, mutta osin tein tämän myös siksi, että Loimaan konttorissamme oli hyvä olla paikalla aina lounasaikaan. Tuohon aikaan pankin maaseutukonttoreissa oli vielä oma kokki ja Loimaalla hän oli aivan huippu: tarjolla oli aina todella hyvää ruokaa. Toinen ns. ruokavetoinen paikka omassa piirissäni oli Naantali, jossa yrityksellämme oli vain harmittavan vähän asiakkaita, eikä paikallinen pankinjohtajammekaan ollut kovin aktiivinen autokauppa-asiakkaiden suuntaan.

Rahoituskonsulttina kiersin yleensä autoliikkeitä pankkimme paikallisen konttorin johtajan kanssa ja näin sain samalla häneltä hieman paikallistietoutta sekä taustatietoja asiakkaistamme. Osaan autokauppiaista oli pankinjohtajillamme hyvät ja luottamukselliset välit, joten siinäkin mielessä rahoituskonsultin oli helppo liikkua asiakkaissa yhdessä pankinjohtajan kanssa. Vastaanotto näissä paikoissa oli lämmin ja välillä jopa hieman yllättävänkin tuttavallinen.

Eräänä syksynä mennessäni Laitilassa erääseen autoliikkeeseen ensimmäistä kertaa yhdessä paikallisen pankinjohtajamme kanssa, tämä totesi sisään tullessamme asiakkaallemme: ”Helvetti, että oli aamulla tiellä liukasta, kun oli jo jäätä maassa ja mun auton kesärenkaat on jo sileät kuin kullinpää.”

No, eihän tuota toteamusta voinut kuin nauraa, kun asiakkaammekin oli jo aikaisemmin tottunut kyseisen pankinjohtajan sutkautuksiin, eikä hänkään tätä mitenkään hätkähtänyt. Muutenkin tuo käynti jäi mieleeni pankinjohtajamme epämuodollisen ja jopa välillä hävyttömän alatyylisen jutustelun myötä. Hän oli kuitenkin paikallinen ”julkkis”, joka oli mm. pyydetty jopa avaamaan kilpailevan pankin rahoittamaa uutta liikekeskusta.

Turun lähellä asiakkaanamme oli nostoalan yrittäjä, jolle yrityksemme oli rahoittanut kuusi isokokoista ja varsin kallista pyöränosturia. Osamaksut olivat kuitenkin myöhässä ja rästejä oli kertynyt jo paljon. Eräänä päivänä poikkesimme tämän yrittäjän kotona yhdessä esimieheni kanssa keskustelemassa rahoituksen jatkomahdollisuuksista. Pihaan ajaessamme esimieheni sanoi minulle: ”Katsohan tarkkaan ympärillesi, kohta tämä kaikki on meidän firman omaisuutta.” 

Asiakkaamme tuli meitä ovelle vastaan kainalosauvoilla ja vasen jalka ylös asti kipsissä, jonka läpi törrötti muutamia teräspuikkoja. Hän pyysi meidät sisään, tarjosi meille kahvit ja kertoi surkean tarinansa maksujen myöhästymisen syistä. Kaikki oli alkanut siitä, että hän oli jäänyt rakennustyömaalla putoavan betonisen kattopilarin alle ja hän oli onnettomuudessa  mm. katkaissut jalkansa useasta kohdasta. Työt jäivät tekemättä, eikä sairaalasta käsin voinut asioita kunnolla hoitaa, eikä varsinkaan hommata uusia töitä ja tekijöitä nostureille. Maksut jäivät siis hoitamatta.

No näinhän tuossa myöhemmin ikävästi kävi, että pankkimme otti kyseisen asiakkaamme talon ja tavarat velan osittaiseksi maksuksi, sillä eiväthän niistä saadut tulot kattaneet kuin osan velasta. Kaikkia nostureita ei mistään löytynyt, vaan kaksi jäi kokonaan kateisiin ja kolmannen löysin itse, saamamme vinkin perusteella ja pienen etsinnän jälkeen, osittain purettuna Naantalin satamasta. Poissa oli jo nostopuomi ja vähän muutakin. Muut kadonneet nosturit päätyivät todennäköisesti ulkomaille, koska Suomessa niiden myynti olisi ollut hankalaa. Tämä ei kuitenkaan koskaan selvinnyt.

Tapaus jäi pitkään kaivertamaan mieltäni ja on mielestäni malliesimerkki siitä, että yrittäjällä on hyvä olla vakuutusasiat kunnossa. Tässä tapauksessa vakuutus ei kattanut riittävästi toiminnan keskeytymisestä aiheutuvia kuluja ja yrittäjän koko omaisuus meni velkojen maksuun – eikä edes riittänyt siihen. 

Kyllä pankkitoiminta on joskus julmaa; siinä raha ratkaisee ja elämähän on tunnetusti toisinaan aika epäreilu.

Tummia pilviä Joutsenlammella

Eräs kesäinen myyntikokouksemme suuntautui Hotelli Joutsenlammelle Joutsaan. Saavuimme kaikki perjantaiaamuksi Joutsaan ja majoituimme rivitalohuoneistoihin kauniin mäntymetsän keskelle. Hotellin vastaanotto, kokoustilat ja ravintola, sijaitsivat pienen kävelymatkan päässä rinteessä sijaitsevista rivitalohuoneistoistamme.

Kokous alkoi hieman vaisuissa tunnelmissa: Myyntijohtajamme Rami kyseli erilaisia juttuja, mutta hiljaista oli – kukaan ei vastannut mitään. Myyntijohtajamme ottikin raflaavammat keinot käyttöön: ”Ensimmäinen vastaaja saa viisikymppiä!”. Kun vastaus tuli, Rami lätkäisi tälle vastaajalle heti viidenkympin setelin kouraan. ”Kannattaa olla hereillä, kun rahaa jaetaan. Ei näitä aina ole tarjolla.”

Perjantaipäivä kokoustettiin tiiviisti ja ilta oli varattu vapaammalle seurustelulle. Ilta aloitettiin hyvällä illallisella hotellin ravintolassa ja iltaa jatkettiin tämän jälkeen yhdessä rivitalohuoneistossamme, jossa sauna oli kuumana ja juomia vähintäänkin riittävästi. Leppoisaa kesäiltaa jatkettiinkin pitkälle yöhön rivitalon terassilla istuen ja ”maailmaa parantaen”. Osa joukosta hävisi aina välillä jonnekin, mutta sama meno jatkui aamuun.

Hotellin ravintolan aamupalalla oli jo aistittavissa, että lauantain kokous ei olisi mikään menestys, mutta tulevasta ei moni meistä vielä tässä vaiheessa arvannut. Kokoushuoneessa odotti poikkeuksellisen vihainen myyntijohtaja Rami sekä tavallistakin ärsyyntyneemmän oloinen Pohjois-Suomen aluemyyntipäällikkömme Pena.

Kun kaikki olivat paikalla, Rami aloitti:"Nyt lähdetään pojat tuonne kämpille vähän siivoamaan." Tästä lähdimme siis vaiteliaina miehinä peräkanaa katsomaan Ramin ja Penan kämpän tuhoja: kaikki kamat olivat mullin mallin, Pena kello oli kateissa ja huoneiston edessä seisova Ramin autokin oli saanut osansa: sen etuovi oli potkaistu sisään ja antenni katkaistu.

”No niin, pojat. Se joka on vastuussa tästä tuhosta, ilmoittautukoon nyt!” Kun ketään ei ilmoittautunut, Rami jatkoi: ”Me lähdetään nyt Penan kanssa alas kokoustiloihin ja te muut jäätte tänne siivoamaan. Tulette alas, kun kaikki on siivottu. Mietitään sitten yhdessä, miten nämä aineelliset vahingot selvitetään, jos tekijä ei ilmoittaudu.”

Me pojat aloimme siivouksen ja puuhaa siinä olikin, vaikka meitä oli monta kaveria. Töitä tehdessämme keskustelimme tuhotyön tekijästä, mutta kukaan ei tunnustanut – tai sitten ei vaan muistanut. Kämppä saatiin melko siistiksi, eikä aineellisia vahinkojakaan juuri ollut. Pena kellokin löytyi rivitalon katolta, kun eräs reppuri meni hakemaan sinne viskattua muovista puutarhatuolia.

Tekijä ei koko aikana ilmoittautunut, mutta vahvat epäilyt suuntautuivat kahteen pohjoisen reppuriimme, joiden huoneistosta oli myös kaikki irtaimisto heitelty yöllä pitkin mäntyrinnettä. Kukaan ei kuitenkaan tätäkään vahingontekoa tunnustanut.

Kokoustiloihin päästyämme päätimme keskustelun päätteeksi kerätä kimpassa rahat, joilla maksoimme Ramin auton vahingot. Tämä yksimielinen päätös oli mielestäni hyvä osoitus porukkamme yhteishengestä ja ”kaveria ei jätetä” –mentaliteetista. Tämä toimintatapa oli mielestäni hyvin pitkälti myyntijohtajamme Ramin ansiota. Hän oli omalla reilulla ja tasapuolisella johtamisellaan saanut meidät kaikki toimimaan yhtenä ryhmänä yhteisen päämäärämme eteen: kaveria auttaen, mutta samalla kuitenkin kilpaillen keskenämme parhaasta myyntituloksesta. Rami oli ihan paras myyntijohtaja!

Tuossa myyntiryhmässä oli todella mukava olla mukana. Nämä Joutsenlammen tummat pilvet haittasivat kuitenkin myöhemmin hieman reppurien välistä yhteistyötä: Syyllisten tai syyllisen arvuuttelu jatkui vielä pitkään eri myyntikokouksissa – tunnustusta ja siten selvyyttä asiaan ei kuitenkaan koskaan tullut.

Kauppiasmatematiikkaa

Valmistuin kauppaopistosta 80-luvun alussa ja siirryin aika nopeasti koulun jälkeen myyntihommiin. Kouluaikana olin aina pitänyt itseäni keskitasoa parempana matematiikassa, varsinkin, kun olin lukenut ensin vuoden pitkää matematiikkaa ja vaihtanut sen lyhyeen matematiikkaan opintojen lopuksi yo-kirjoituksiin asti.

Aloittaessani myyntihommissa minulle tuli pienenä yllätyksenä se, että asiakkaani (=kauppiaat) olivat pääsääntöisesti nopeita päässä laskijoita ja opettivat minulle tätä ”kauppiasmatematiikkaa”.

Ensimmäinen oivallus oli kertoimien käyttö alennuksia laskettaessa. Kauppaopistossa kukaan ei ollut neuvonut minulle muuta tapaa laskea alennettu hinta, vaan laskin aluksi alennetut hinnat aina perinteisen laskukaavan mukaan – ja siksi siihen kului aikaa. Eräs vanhempi kollega opetti minulle: ”Käytä poika kertoimia, niin homma sujuu hetkessä ja jopa päässä laskien. Siis vaikkapa esim. 25 %:n alennettu hinta saadaan kertomalla hinta 0,75:llä tai vähentämällä hinnasta pois neljännes.”

Lisää pähkimistä tuli siihen aikaan paljon käytettävien tavara-alennusten laskemisessa. Itse laskin aluksi tavara-alennukset aina alkuperäisestä tavaramäärästä, mutta kerran eräs kauppias valisti minua: ”Ethän Sä voi noin laskea, vaan Sun pitää laskea alennusprosentti koko tavaramäärästä (tilatut + ilmaiset tavarat), muuten alennusprosentti on huomattavasti pienempi!” Näinhän tuo tietty onkin.

Kokeile osaatko sinä laskea oikean tavara-alennuksen määrän tämän edellä mainitun kauppiasmatematiikan mukaan:

Jos kauppias ostaa sinulta 10 myyntierää normaalihintaista tavaraa, niin montako myyntierää sinun pitää tuoda hänelle veloituksetta, että hän voi myydä tavarat puoleen hintaan? Valitse oikea vaihtoehto.

a) 5 myyntierää

b) 7,5 myyntierää

c) 10 myyntierää

Oliko visainen pähkinä? 

Oikea vastaus on c eli 10 myyntierää, jos kauppias ei tingi katteestaan.  

Toisinaan kauppias oli valmis tinkimään katteestaan, jotta hän voisi myydä tavarat vieläkin halvemmalla, mutta nopeasti. Tällaisella hinnoittelulla tuotteet toimivat usein sisäänveto -artikkeleina, jolla saatiin uusia asiakkaika myymälään.

Vähittäiskaupassa myös termeillä on merkitystä. Tässä muutama esimerkki:

- 1 myyntierä voi olla monen kokoinen. Tuote ratkaisee, mutta tyypillisimmillään myyntierä on 6, 10, 12, 20 tai 24 kpl

- 1 laatikko taas pitää sisällään useita myyntieriä, mutta tässäkin tuotteen koko ratkaisee määrän.

- 1 lava on joko Eurolava (80  x 100 cm) tai FIN-lava (100 x 100 cm) on lavallinen edellä mainittuja laatikoita

- 1 diplay on yleensä Eurolavan kokoinen valmis valikoima, joka on päällyskannen poistamalla sekä mahdollisen julisteen pystyttämällä, heti valmis kampanjamyyntiin. Joskus myyntidisplayt ovat pienempiä pahvi- tai muovitelineitä, jotka saattavat vaatia jonkun verran oivallusta ja näppäryyttä, että niistä saa taiteltua myyvän ja toimivan esittelytelineen jalustoineen.

Aikoinaan, kun tein suuria kampanjoita isojen automarkettien kanssa, oli paras myyntieräni rekka-autolastillinen. Tällaisia kampanjoita ei aivan joka viikko päässyt tekemään, mutta onneksi toisinaan kuitenkin. 

Näistä suurista kampanjoista edustaja saattoi kirjoittaa kauppiaalle mainosrahaa, jolla yritys maksoi kauppiaan mainontaa ko. tuotteen osalta. Suurin yhdelle kauppiaalle kirjoittamani mainosraha olikin urani aikana muistaakseni 130.000 mk (tällä rahalla sai siihen aikaan jo melko hienon auton) eli kaupan arvo oli toki moninkertainen.

Vaihtokauppaa

Aloitin myyntimiesurani 80-luvulla ja silloin meillä vähittäiskaupan puolella toimivilla reppureilla oli tapana jakaa paljon näytteitä asiakkaillemme. Usein myös kampanjoita vauhditettiin antamalla asiakkaille iso osa alennuksista tavarana. Tavara-alennuksissa oli se hyvä puoli, että näin kauppias sai tavaraa enemmän kuin oli tilannut ja tämä ns. varastopaine pakotti kauppiaan myös kampanjoimaan tuotetta edulliseen hintaan ulos kuluttajille. Joskus tämä näkyi kuitenkin ulospäin jopa liian halpoina hintoina ja kilpailija saattoi ihmetellä, kuinka hänen ostohintansa voi olla korkeampi kuin toisen kaupan ulosmyyntihinta.

Tuolloin kampanjatarjoukset olivat usein normaalia isompia kokoja, tupla tai triplapakkauksia. Näitä erikoispakkauksia myöhemmin purkamalla, kauppias pyrki toisinaan saamaan niistä parempaa katetta. Näitä usean kappaleen pakkauksia oppivat myös nokkelat myyntimiehet hyödyntämään, kun pääkonttorilta tuli ohje niiden purkamiseen. Näitä monen kappaleen pakkauksia purkamalla myyntimies sai helposti vaihdettavaa myyntitavaraa, joilla yksikköhinta oli heti korkeampi.

Osa kauppiasta vaihtoi halukkaasti näitä ”halpaeriä” kaikkeen mahdolliseen. Eräät reppurit osasivat hyödyntää tätä melko laajasti vaihtamalla tavaraa mm. vaatteisiin, leluihin ja kotitalouskoneisiin. Helsingissä erään tukun parkkipaikalla tämä vaihtokauppa oli mittavaa ja viikoittain jatkuvaa (lue blogista PikaPaunanvaihtopäivät –juttu).

Kuulin myös eräästä edustajasta, joka työsuhteensa päätyttyä ajoi koko näytevarastonsa eli täyden autolastillisen tuotteitaan Turkuun. Siellä eräs turkulainen myyntimies vaihtoi ne omilla suhteillaan kodinkoneliikkeessä uuteen väritelevisioon ja videonauhuriin (nämä olivat tuolloin haluttuja, mutta suhteellisen kalliita, viihde-elektroniikan laitteita).

Vuosien kuluessa tuotenäytteiden jakaminen väheni verottajan kiinnostuksen myötä, eikä tavara-alennuksiakaan enää jaettu samalla tavalla kuin ennen.