Olin
viikonloppuna serkkuni Esan muistotilaisuudessa. Esa oli perinyt isältään aivan mahtavat
puhelahjat, mutta ei hän niitä silti juurikaan myyntihommiin käyttänyt. Aina
tavatessamme hän kertoili huimia tarinoita elämästään ja matkoistaan ympäri
maailman. Kaikki nämä tarinat olivat tositarinoita ja tapahtuivat hänelle ihan oikeassa elämässä.
Myyntimiehenäkin Esa olisi varmasti menestynyt, mutta minkäänlainen vakituinen työ ei ollut häntä varten. Hän teki kyllä mitä töitä tahansa, mutta vain sen verran, että sai rahaa selvitäkseen seuraavaan etappiinsa asti. Myyntitöitäkin hän teki useassa eri maassa. Esa rakasti matkustamista, uusiin kulttuureihin ja ihmisiin tutustumista. Luonteeltaan oli maailman matkailija, seikkailija, taiteilija ja elämästä nauttija. Viimeisinä vuosina Esalla oli pitkät harmaat hiukset sekä pitkä, tuuhea ja harmaa parta. Kolumbiassa lapset kutsuivatkin häntä nimellä ”Papa Noel” (=Joulupukki).
Esa ei kuollut viidakossa tai erämaassa villieläinten raatelemana. Hän ei menehtynyt maanjäristyksissä, hurrikaanissa eikä tsunamissa. Hän ei kuollut ruokamyrkytykseen eikä niitä seuraaviin epäpäteviin puoskarihoitoihin. Häntä ei tapettu huumekartellien välien selvittelyssä, vaikka hän joutuikin vahingossa tapahtumien keskelle.
Vaikka Esan lähtö oli yllättävä, oli se samalla myös jollain tavalla varsin kuvaava: Esan sydän pysähtyi hänen levätessään yksin majapaikkansa sohvalla, pakattu matkalaukku vieressään ja odottaessaan taas kerran lähtöä lennolle takaisin kotimaahan, jonne hänen piti palata sydämen pallolaajennusleikkaukseen. Todellisen matkamiehen viimeinen lähtö.
Kotimaahan Esa siis palasi tuhkauurnassa. Viikonlopun muistotilaisuus alkoi Kotkan Katariinan puiston Ankkuriluodolla tuhkan sirottelulla mereen. Näin maailman matkaaja Esa oli halunnut. Tuhkan sirottelun jälkeen osa saattojoukosta lähti Esan muistoa kunnioittaen nauttimaan muutaman oluen ja muistelemaan tuota värikästä persoonaa.
Matkamiehen matka jatkuukin nyt jossain toisessa ulottuvuudessa…
Myyntimiehenäkin Esa olisi varmasti menestynyt, mutta minkäänlainen vakituinen työ ei ollut häntä varten. Hän teki kyllä mitä töitä tahansa, mutta vain sen verran, että sai rahaa selvitäkseen seuraavaan etappiinsa asti. Myyntitöitäkin hän teki useassa eri maassa. Esa rakasti matkustamista, uusiin kulttuureihin ja ihmisiin tutustumista. Luonteeltaan oli maailman matkailija, seikkailija, taiteilija ja elämästä nauttija. Viimeisinä vuosina Esalla oli pitkät harmaat hiukset sekä pitkä, tuuhea ja harmaa parta. Kolumbiassa lapset kutsuivatkin häntä nimellä ”Papa Noel” (=Joulupukki).
Esa ei kuollut viidakossa tai erämaassa villieläinten raatelemana. Hän ei menehtynyt maanjäristyksissä, hurrikaanissa eikä tsunamissa. Hän ei kuollut ruokamyrkytykseen eikä niitä seuraaviin epäpäteviin puoskarihoitoihin. Häntä ei tapettu huumekartellien välien selvittelyssä, vaikka hän joutuikin vahingossa tapahtumien keskelle.
Vaikka Esan lähtö oli yllättävä, oli se samalla myös jollain tavalla varsin kuvaava: Esan sydän pysähtyi hänen levätessään yksin majapaikkansa sohvalla, pakattu matkalaukku vieressään ja odottaessaan taas kerran lähtöä lennolle takaisin kotimaahan, jonne hänen piti palata sydämen pallolaajennusleikkaukseen. Todellisen matkamiehen viimeinen lähtö.
Kotimaahan Esa siis palasi tuhkauurnassa. Viikonlopun muistotilaisuus alkoi Kotkan Katariinan puiston Ankkuriluodolla tuhkan sirottelulla mereen. Näin maailman matkaaja Esa oli halunnut. Tuhkan sirottelun jälkeen osa saattojoukosta lähti Esan muistoa kunnioittaen nauttimaan muutaman oluen ja muistelemaan tuota värikästä persoonaa.
Matkamiehen matka jatkuukin nyt jossain toisessa ulottuvuudessa…
