Päivä purjehtimassa

Yrityksemme johto päätti eräänä kesänä, että henkilökuntamme viettää virkistyspäivän merellä. Koska myyntijohtajamme harrasti purjehdusta, hän halusi vuokrata hienon ja kookkaan purjeveneen tätä virkistyspäiväämme varten. Sellainen löytyi onneksi erään myyjämme suhteilla: hän tunsi helsinkiläisen huippuravintolan omistajan, jolla oli hulppea purjevene, jota hän suostui vuokraamaan meille. 

Virkistyspäivämme alkoi Kaivopuiston rannasta. Ilma oli lämmin, kaunis ja aurinkoinen. Tuulta oli vain niukasti, mutta kuitenkin riittävästi purjehtimiseen. Ravintoloitsija tuli itse mukaan purjehdukselle, varmaankin osaksi siksi, ettei kyseistä miljoonavenettä voinut kenen tahansa käsittelyyn antaa.

Baltic 66-01

Vene olikin todella upea; rungoltaan tummansininen Baltic –purjevene. Se oli kooltaan koko venekerhon suurin. Myyntijohtajamme istui yhdessä omistajan kanssa ohjaamamaan venettä ja muutama purjehdusta harrastava työntekijämme toimi kansimiehinä. Me kaikki muut yritimme pysytellä poissa jaloista, laivan kauniilla teak-puisella kannella loikoillen sekä auringosta ja leppeästä merituulesta nauttien.

Myyntijohtajamme piti tiukkaa linjaa siitä, että vesillä ei nautittu mitään vettä väkevämpää ja melkein kaikki hyväksyivätkin tämän turvallisuuden kannalta tärkeänä. Eräs ”kansipoikamme” oli kuitenkin jo laivaan tullessa niin hyvässä nousuhumalassa, että hänen touhujaan kannella hetken seurattuamme pyysimme häntä siirtymään kannen alle sisätiloihin, jottei hän putoaisi valtavia purjeita käsitellessään vahingossa mereen.

Purjepinta-alaa tämän kokoisessa veneessä oli keskisuuren omakotitalon verran, joten purjeita laskettaessa niitä ei kannattanut päästää putoamaan veteen asti sillä silloin niiden nostaminen märkänä olisi ollut todella rankkaa hommaa.

Teimme veneellä pienen iltapurjehduksen Suomenlahdella ja palasimme takaisin Kaivopuiston rantaan. Siitä olikin vain pieni kävelymatka Kaivohuoneelle, jossa jatkoimme iltaa perinteisemmin menoin ja osa jatkoi iltaa vielä sen jälkeen kaupungin yössä kuka mitenkin myöhään.

Pussikaljalla ostarilla

Kerran työskennellessäni pienessä perintätoimistossa mietimme porukalla, minkälaiset pikkujoulut järjestäisimme. Kukaan ei halunnut mitään perinteisiä pönötyspikkujouluja, joissa istutaan ravintolan pöydässä, syödään, juodaan ja jutellaan. Kaikki halusivat jotain erilaista ja toimintaa.

Pieni juhlatoimikuntamme sai siis vapaat kädet toteuttaa pikkujoulut, mutta varsin pienellä budjetilla, koska yrityksemme oli vasta kasvuvaiheessa. Ryhdyimme siis kehittelemään ikimuistoisia pienen budjetin pikkujouluja.

Toimistomme kanssa samassa talossa, Espoon Leppävaarassa, sijaisi aivan kamala keskikaljabaari, josta päätimme aloittaa pikkujoulujemme juhlinnan. Työpäivän päätteeksi menimme siis kaikki alakerran katutason kaljabaariin. Baari oli kalustukseltaan karu ja kolho kaljabaari oransseine muovituolineen ja kuluneine keinonahka sohvineen. Baarin kanta-asiakkaat katsoivat sisään tulevaa porukkaamme ihmetellen. Asiakaskunnan keski-ikä laski siinä hetkessä alle puoleen.

Pikkujoulujuomia

Kippasimme kaikki baarissa muutamat tuopit keskiolutta ja lähdimme sen jälkeen läheiseen kauppaan hakemaan pari muovikassillista olutta ja yhden siideriä. Sen jälkeen otimme tilataksin ja ajoimme Tapiolaan, jossa istuimme hetken ostarilla omia juomiamme nautiskellen ja odotimme vuoroamme Megazoneen. Megazone oli siihen aikaan uusi ja supersuosittu sisällä pelattava lasertaistelupeli.

Megazonessa vietimme vauhdikkaan lasertaistelutuokion, jonka jälkeen kaikilla oli kuuma ja jano. Olutta siis kaikille ja tien päälle. Nyt otettiin taas taksi alle ja suunnattiin kohti Helsingin keskustan yöelämää. Aluksi menimme ruokailemaan perinteikkääseen Ravintola Kosmokseen ja loppuillan paikaksi olimme valinneet hieman huonomaineisen Mikadon yökerhon, jossa ilta vierähtikin nopeasti tanssien ja tarinoiden.

Budjettimme taisi lopulta hieman ylittyä, mutta toimitusjohtajamme kaivoi kuitenkin yrityksen luottokortin esille ja Mikadossa piikki oli auki valomerkkiin asti. Kaikki saivatkin varmasti riittävästi juotavaa eikä jano varmasti päässyt yllättämään. 

Kaikki olivat myöhemmin yhtä mieltä siitä, että pikkujoulut olivat onnistuneet yli odotusten. Toimitusjohtajamme ihmetteli seuraavana työpäivänä hieman hymyssä suin Mikadon korttilaskun suuruutta kysyen: ”Ostitteko te pojat koko perkeleen baarin tyhjäksi?”.

Kuka pelkää reppuria?

Kerran perintätoimiston myyntijohtajana työskennellessäni palkkasin lukuisten hakijoiden joukosta yrityksemme myyntiedustajaksi koulukaverini minulle suositteleman nuoren ja innokkaan liikelahjamyyjän, Aarnen.

Kun olin perehdyttänyt Aarnen syvällisesti perintäpalvelujemme myyntiin sekä perinnän toimintatapoihin, kannustin häntä asiakaskäynneille sanoen, että jokainen yritys joka laskuttaa, tarvitsee perintäpalveluja. Aarne otti tämän heti haasteena vastaan ja päätti kokeilla asiaa käytännössä. 

Aarne suuntasi yhden ensimmäisistä myyntikäynneistään Helsingin Tattarisuolle, jossa hän jätti autonsa alueen reunalle ja lähti järjestelmällisesti kiertämään yrityksiä salkku kädessään jalkaisin ovelta ovelle. Jokaiseen yritykseen hän tarjosi perintäpalvelujamme ja onnistui saamaan muutamia sopimuksia sekä osasta jopa jo perittäviä laskujakin mukaansa.

Erääseen hämärään aaltopeltihalliin Tattarisuolla sisään astuessaan Aarne huikkasi ovelta tervehdyksen, johon vastattiin hallin perältä: ”Millä asialla?”. Aarnen vastatessa, että perintäasioilla, hän kuuli kolinaa ja näki kuinka joku mieshenkilö luikki kiireellä ulos takaovesta takinhelmat vain ovensuussa vilahtaen. Ketään muita ei hallissa ollut.

Omistaja oli ilmeisesti luullut, että nyt häneltä oltiin perimässä jotakin, eikä hänen omatuntonsa tainnut tältä osin olla puhtoisimmillaan. Hetken aikaa paikalla ihmeteltyään Aarne katsoi parhaaksi tulla toisen kerran uudestaan ja jatkoi kierrostaan taas seuraavasta hallista. Tästä tapauksesta oppineena hän asetteli jatkossa sanansa tarkemmin.

Voitokkaalta Tattarisuon kierrokselta palatessaan Aarnella oli sopimusten ja perittävien lisäksi mukanaan myös muutama taulu. Ne hän oli ostanut sopuhintaan eräältä yrittäjältä, joka taas oli saanut ne velkojensa maksuksi. Aarnen kierros osoitti, että rohkeasti ja ennakkoluulottomasti ovelta ovelle kiertämälläkin voi myös yritysten kanssa kauppaa tehdä; kunhan vain valitsee oikean kokoiset yritykset. Pienissä yrityksissä päättäjä on yleensä yrityksen omistaja ja toimitusjohtaja, joka on yleensä aina paikalla.

Aikansa pienten yritysten kanssa perintäpalvelujen myyntiä harjoiteltuaan Aarne siirtyi tekemään kauppaa isompien yritysten kanssa ja onnistuikin siinä hyvin. Vuosia myöhemmin hän lähti yrityksestä ja perusti oman perintätoimiston muutaman kaverin kanssa. Aarne toimii edelleen perintäalalla, joten hänen kohdallaan voin todeta, että onnistuin hyvin uuden myyjän rekrytoinnissa kun ala edelleen häntä kiinnostaa.

Huru-ukon matkassa

Nuorena myyntimiehenä 80-luvun puolivälissä pyysi kilpailevan yrityksen toimitusjohtaja minua heille töihin. Vaihdoin siis Colgaten Pepsodenttiin ja sain hieman enemmän myynnillistä vastuuta. Uudessa työpaikassani oli parhaillaan menossa myyntikentän luonnollinen nuorennus, koska moni entisistä myyntimiehistä oli jäämässä eläkkeelle.

Uutena ja nuorena työntekijänä minusta oli hauska päästä mukaan työporukkaan, jossa oli selkeästi kaksi täysin erilaista porukkaa: me nuoremmat ja nuo vanhemmat myyntimiehet, joita keskenämme leikkisästi nimitimme huru-ukoiksi.

Suurin nuorennus oli jo tapahtunut Etelä-Suomen myyntiryhmässämme, jossa oli enää muutama vanhan polven edustaja. Uutena työntekijänä minut lähetettiin koulutusmatkalle Lahteen kiertämään päivän vanhemman edustajamme, Matin, mukana paikallisia vähittäiskauppoja.

Etukäteen minua oli jo varoiteltu Matin vaarallisesta ja holtittomasta ajotyylistä. Yhden kertomuksen mukaan Matti oli edellisen kerran autoa vaihtaessaan saanut uudeksi työsuhdeautokseen Ford Fiestan, jota hän ei millään olisi halunnut. Matti kun halusi itselleen isomman auton eikä mitään pientä koirankoppia. Fiesta tuntui siis jo etukäteen ajatuksena huonolta ja Matti olikin kiivaasti vaatinut itselleen uutta suomalaista Talbotia. Autopäällikkömme oli kuitenkin pysynyt päätöksessään ja Matille tuli Fiesta.

Ford Fiesta

Kun Matti nouti uuden Fiestansa Pitäjänmäen Stockmann Autosta, hän päätti ajaa uudella autollaan koko matkan Helsingistä Lahteen kaasu pohjassa – ainoastaan kakkosvaihdetta käyttäen. Näin hän myös teki. Fiesta leikkasi kiinni hieman ennen Lahtea. Matti pystyi näin osoittamaan autopäälliköllemme, ettei Fiesta kestä (vaikka ei toki kertonut ajaneensa pelkällä kakkosvaihteella). Näin hän sai sen tilalle haluamansa Talbotin.

Olin sopinut, että tapaamme Matin kanssa Citymarketin parkkipaikalla, josta lähdemme kierrokselle. Jätin oman autoni parkkipaikan reunaan ja nousin Matin kyytiin. Kun lähdimme liikkeelle, Matti tuuppasi vahingossa lasinpyyhkijät päälle, muttei huomannut niitä sammuttaa, vaikka ilma oli aurinkoinen eikä pisaraakaan vettä tullut taivaalta. Lasinpyyhkijät siis viuhtoivat vinkuen kuivaa lasia, enkä kehdannut Matille asiasta huomauttaa. Eräässä risteyksessä Matti kääntyi sujuvasti vastaantulijoiden kaistalle ja vasta siinä vaiheessa, kun vastaan tuli toinen auto, hän huomasi erehdyksensä ja koukkasi nopeasti omalle kaistalleen. Samalla hän ihmetteli myös päällä olevia lasin pyyhkijöitä ja kytki ne pois viuhtomasta kuivaa lasia.

Päivä Matin kanssa oli siis jännittävä, kummallinen ja huvittavakin. Kauppoja Matti kuitenkin osasi tehdä omaan verkkaiseen tahtiinsa ja helppoakin se tuntui hänelle olevan. Matti tunsi valtaosan asiakkaistaan jo kymmenien vuosien takaa ja osalle kauppiasta hän oli tehnyt kauppaa jo tämän isän kanssa. Luottamus oli siis suurta ja aistittavaa: kauppaa tehtiin hyvässä yhteisymmärryksessä. Huonona puolena tässä tuntui olevan se, että kauppiaitten varovaisuus oli tarttunut osin myös Mattiin, eikä hän tohtinut edes ehdottaa kauppiaille sellaisia kampanjamääriä kuin itse olisin tehnyt.

Noin vuosi tämän jälkeen Mattikin jäi eläkkeelle ja sain hoitaakseni hänen piirinsä. Alku ei ollut helppoa, mutta vähän kerrallaan sain kauppiaat luottamaan myös itseeni ja teimme yhdessä paljon aikaisempaa isompia kampanjoita. Se toi menestystä meille molemmille. Pienenä yksityiskohtana muistan hetken, kun sain myytyä ensimmäisen perusvaraston Tiimarille pesu- ja puhdistusaineita. Siihen asti Tiimari oli keskittynyt vain papereihin ja askarteluun. Tuosta hetkestä alkoi siis Tiimarin laajentuminen myös muihin tuoteryhmiin.

Pysähtynyt hetki

Tämä tarina tapahtui eräänä alkukesän päivänä 90-luvun alussa. Autonani oli tapahtuma hetkellä Opel Omega ja sen alla yhden kesän ajetut todella leveät Nokian kesärenkaat. Ajelin työpäiväni päätyttyä Oulusta kotiin Helsinkiin. Ilma oli lämmin ja aurinkoinen, taivas pilvetön ja tie kuiva.

Jossain Jyväskylän eteläpuolella tie jatkui pitkän metsäisen alueen jälkeen yli kilometrin pitkällä ja tasaisella suoralla halki peltojen. Kaukana tien vasemmalla puolella näin pienen pojan ja vielä pienemmän tytön kävelemässä eteenpäin. Ajattelin mielessäni, että siinä on pieni poika kotimatkalla pikkusiskonsa kanssa kohti kauempana tien laidassa sijaitsevaa taloa, koska mitään muuta asumusta ei ollut lähitienoilla.

Tällä tieosuudella oli 100 km/t nopeusrajoitus eikä liikennettä ollut nimeksikään, joten olin kytkenyt vakionopeussäätimen hieman yli sallitun rajoituksen. Kotiinhan minulla oli jo kiire.

Kun lähestyin vauhdilla tien vasemmalla puolella käveleviä lapsia, saatoin jo nähdä tarkemmin, että he kävelivät aivan ajoradan reunassa, mutta kuitenkin hiekkaisella pientareella.

Kun matkaa lapsiin oli enää muutama sata metriä, näin kuinka ajoradan puolella kävelevän pojan sylistä hyppäsi tielle pieni kissan poikanen. Survaisin vaistomaisesti jarrut pohjaan ja otin tiukan otteen ratista. Opelini liukui asfaltilla kaikki neljä rengasta lukossa, hirvittävää ulvontaa pitäen kohti pientä poikaa, joka oli juuri sännännyt karanneen kissan poikasensa perään.

Autoni pysähtyi n. metrin päähän ajokaistani keskellä seisovasta pienestä pojasta, joka oli juuri nostamassa kissanpoikasta maasta syliinsä. Katselimme molemmat toisiamme pelästyneinä ja tien reunassa meitä katsoi pieni tyttö silmät suurina itkuun purskahtamaisillaan olevan näköisenä. Aika tuntui pysähtyvän. Samassa kaikki peittyi siniseen ja palaneen kumin hajuiseen, renkaista lähteneeseen savupilveen, joka oli tullut kohdalle hieman viiveellä auton perästä.

Mainio mainos Vianorilta

Savun hälvettyä näin, että molemmat lapset pinkoivat kotiinsa niin kovaa kuin pienistä jaloistaan pääsivät. Pojalla oli kissa tiukasti sylissään. Minä jatkoin matkaani, mutta sydän hakkasi vielä pitkään niin kovaa, että oli pakko pysähtyä pienen matkan päähän pieneksi hetkeksi ulkoilemaan ja rauhoittumaan.

Myöhemmin huomasin autoni eturenkaita pihalla katsellessani, että paniikkijarrutuksesta oli jäänyt selvä jälki: kummassakin eturenkaassa oli kämmenen levyinen lähes sileä kohta, joten renkaat menivät pian vaihtoon. 

Tapahtumapaikan ohi myöhemmin usein ajaessani näin paikalla vielä useita viikkoja mustat jarrutusjälkeni, jotka kertoivat selkeästi että kaikki neljä rengasta olivat olleet lukossa koko jarrutuksen ajan – useita kymmeniä metrejä. Onneksi näin, sillä metrikin pidemmälle, niin tapahtuma olisi saanut surullisen lopun.