Huru-ukon matkassa

Nuorena myyntimiehenä 80-luvun puolivälissä pyysi kilpailevan yrityksen toimitusjohtaja minua heille töihin. Vaihdoin siis Colgaten Pepsodenttiin ja sain hieman enemmän myynnillistä vastuuta. Uudessa työpaikassani oli parhaillaan menossa myyntikentän luonnollinen nuorennus, koska moni entisistä myyntimiehistä oli jäämässä eläkkeelle.

Uutena ja nuorena työntekijänä minusta oli hauska päästä mukaan työporukkaan, jossa oli selkeästi kaksi täysin erilaista porukkaa: me nuoremmat ja nuo vanhemmat myyntimiehet, joita keskenämme leikkisästi nimitimme huru-ukoiksi.

Suurin nuorennus oli jo tapahtunut Etelä-Suomen myyntiryhmässämme, jossa oli enää muutama vanhan polven edustaja. Uutena työntekijänä minut lähetettiin koulutusmatkalle Lahteen kiertämään päivän vanhemman edustajamme, Matin, mukana paikallisia vähittäiskauppoja.

Etukäteen minua oli jo varoiteltu Matin vaarallisesta ja holtittomasta ajotyylistä. Yhden kertomuksen mukaan Matti oli edellisen kerran autoa vaihtaessaan saanut uudeksi työsuhdeautokseen Ford Fiestan, jota hän ei millään olisi halunnut. Matti kun halusi itselleen isomman auton eikä mitään pientä koirankoppia. Fiesta tuntui siis jo etukäteen ajatuksena huonolta ja Matti olikin kiivaasti vaatinut itselleen uutta suomalaista Talbotia. Autopäällikkömme oli kuitenkin pysynyt päätöksessään ja Matille tuli Fiesta.

Ford Fiesta

Kun Matti nouti uuden Fiestansa Pitäjänmäen Stockmann Autosta, hän päätti ajaa uudella autollaan koko matkan Helsingistä Lahteen kaasu pohjassa – ainoastaan kakkosvaihdetta käyttäen. Näin hän myös teki. Fiesta leikkasi kiinni hieman ennen Lahtea. Matti pystyi näin osoittamaan autopäälliköllemme, ettei Fiesta kestä (vaikka ei toki kertonut ajaneensa pelkällä kakkosvaihteella). Näin hän sai sen tilalle haluamansa Talbotin.

Olin sopinut, että tapaamme Matin kanssa Citymarketin parkkipaikalla, josta lähdemme kierrokselle. Jätin oman autoni parkkipaikan reunaan ja nousin Matin kyytiin. Kun lähdimme liikkeelle, Matti tuuppasi vahingossa lasinpyyhkijät päälle, muttei huomannut niitä sammuttaa, vaikka ilma oli aurinkoinen eikä pisaraakaan vettä tullut taivaalta. Lasinpyyhkijät siis viuhtoivat vinkuen kuivaa lasia, enkä kehdannut Matille asiasta huomauttaa. Eräässä risteyksessä Matti kääntyi sujuvasti vastaantulijoiden kaistalle ja vasta siinä vaiheessa, kun vastaan tuli toinen auto, hän huomasi erehdyksensä ja koukkasi nopeasti omalle kaistalleen. Samalla hän ihmetteli myös päällä olevia lasin pyyhkijöitä ja kytki ne pois viuhtomasta kuivaa lasia.

Päivä Matin kanssa oli siis jännittävä, kummallinen ja huvittavakin. Kauppoja Matti kuitenkin osasi tehdä omaan verkkaiseen tahtiinsa ja helppoakin se tuntui hänelle olevan. Matti tunsi valtaosan asiakkaistaan jo kymmenien vuosien takaa ja osalle kauppiasta hän oli tehnyt kauppaa jo tämän isän kanssa. Luottamus oli siis suurta ja aistittavaa: kauppaa tehtiin hyvässä yhteisymmärryksessä. Huonona puolena tässä tuntui olevan se, että kauppiaitten varovaisuus oli tarttunut osin myös Mattiin, eikä hän tohtinut edes ehdottaa kauppiaille sellaisia kampanjamääriä kuin itse olisin tehnyt.

Noin vuosi tämän jälkeen Mattikin jäi eläkkeelle ja sain hoitaakseni hänen piirinsä. Alku ei ollut helppoa, mutta vähän kerrallaan sain kauppiaat luottamaan myös itseeni ja teimme yhdessä paljon aikaisempaa isompia kampanjoita. Se toi menestystä meille molemmille. Pienenä yksityiskohtana muistan hetken, kun sain myytyä ensimmäisen perusvaraston Tiimarille pesu- ja puhdistusaineita. Siihen asti Tiimari oli keskittynyt vain papereihin ja askarteluun. Tuosta hetkestä alkoi siis Tiimarin laajentuminen myös muihin tuoteryhmiin.