Puhelinmyyjien esimiehenä

Aivan 80-luvun loppupuolella minut pyydettiin kerran vetämään Helsingin Herttoniemessä sijaitsevan puhelinmyyntiyrityksen myyntiryhmää. Yritys oli keskittynyt yhteistyöhön eri lehtitalojen kanssa ja myytävät tuotteet olivat pääasiassa lehtitilauksia sekä jonkun verran pikkuilmoitusten myyntiä eri julkaisuihin. Toimitalomme oli vanha ja kolho toimistotalo ja meidän kerroksemme oli ahdettu täyteen pieniä särmeillä eriytettyjä looseja, jokaiselle kulloinkin paikalla olevalle puhelinmyyjälle omansa.

Yrityksessä työskenteli noin 30 puhelinmyyjää päivävuorossa sekä saman verran iltavuorossa. Molempia vuoroja vetämässä oli kaksi ryhmänvetäjää. Meitä myyntipäälliköitä oli kaksi ja kummallakin oli vastuullaan puolet kummastakin ryhmästä. Myyntipäällikön tehtäviin kuului uusien puhelinmyyjien rekrytointi ja koulutus sekä yhteistyössä oman ryhmänsä vetäjän kanssa tapahtuva myynnin seuranta. Myyntitulosten lisäksi seurattiin puheluiden määrää ja kestoa sekä pyrittiin ohjaamaan myyjien toimintaa pikaiseen kaupantekoon. Hyvä puhelinmyyjä soitti työpäivänsä aikana yli 60 myyntipuhelua, mutta valitettavasti vain harva myyjä pääsi tähän oikeasti.

Omassa ryhmässäni oli yksi ylitse muiden. Hän oli nuori opiskelijapoika, Ville, joka teki työtään intohimoisesti ja soitti joka päivä vähintään tuon 60 puhelua. Tästä johtuen hän oli omaa luokkaansa myös tuloksissa ja se näkyi luonnollisesti hänen palkassaan. Kaikki puhelinmyyjät olivat töissä 100 %:sella provisiopalkalla eli jos kauppaa ei tullut, ei palkkaakaan tullut. Tästä johtuen myös työntekijöiden vaihtuvuus oli yrityksessä kova: noin puolet työntekijöistä vaihtui koko ajan. Osa oli töissä vain muutaman päivän, osa jaksoi muutaman viikon. Työajastani suurin osa kului jatkuvasti rekrytointiin ja uusien myyjien koulutukseen. Minulla ei mielestäni jäänyt riittävästi aikaa kehittää myyntiä ja asiakkuuksiamme enkä ehtinyt riittävästi kouluttaa vanhempia myyjiämme.

Peugeot 309 GL (vm. 1989)

Oma työhuoneeni oli toimistokerroksemme nurkkahuone. Huone oli mielestäni kamala tunkkainen läävä, josta huoneen keskellä oleva massiivinen ja ruma betonipylväs teki vielä mahdollisimman epäkäytännöllisen. Vanha ja kulunut työpöytäni sijaitsi paksun betonitolpan takana, joten en kurkkimatta nähnyt kuka oli huoneeseeni kulloinkin tulossa. Työsuhdeautokseni olin saanut edeltäjäni vanhan Peugeot 309 henkilöauton, joka on mielestäni vielä tänäkin päivänä yksi huonoimmista ajamistani autoista ja kaiken lisäksi se oli kamalan näköinen sekä kaksiovisena myös hankala käytössä.

Ehdin tuskailla tätä oloani vain muutaman viikon, kun minulle onnekseni tarjottiin parempaa työpaikkaa. En siis miettinyt kysyttäessä hetkeäkään, vaan syöksyin taas vauhdilla uusiin tehtäviin. Oli helpottavaa päästä eroon ehkä maailman kamalimmasta työsuhdeautosta, mutta oli samalla hienoa, että olin päässyt oppimaan tätä valitettavan huonosti arvostettua puhelinmyynnin maailmaa.

Mielestäni kaikki puhelinmyyjät tekevät henkisesti raskasta työtä, joten sitä tulisi arvostaa paremmin. Kirjoitin aiheesta myös aikaisemmassa tarinassa: Puhelinmyyjä soittaa aina kahdesti. Tuossa tarinassa on myös vinkki Sinulle, joka haluat välttyä puhelinmyyjien soitoilta.