Eräänä
päivänä pomo oli hyvin kiireinen ja pyysi minua hoitamaan parin
asiakaspalvelumme töihin hakeneen henkilön haastattelun.
Hakijoiden
saapuessa menin heitä vastaan yrityksemme aulaan. Siellä istui sohvalla kolme
henkilöä: yksi vanhempi nainen ja nuorempi mies sekä huivilla hiuksensa
peittänyt nuori nainen. Marssin siis hymyillen käsi ojossa heitä kohti sanoen:
”olette varmaankin tulossa haastatteluun?”
Vanhempi
nainen kätteli minua istualtaan, mutta nuorempi nainen ilmoitti, etteivät he voi
kätellä minua, koska heidän uskontonsa kieltää sen.
Olin varmaankin aika kummastuneen näköinen, kun seisoin siinä käsi ojossa. Ajatukset vilistivät päässä….Miten joku voi edes kuvitella pärjäävänsä asiakaskohtaamisissa, jos ei voi kätellä uutta asiakasta? Työssään henkilö menee jatkuvasti vieraiden asiakkaiden koteihin ja luontevaa on silloin kätellä ja esittäytyä.
Menimme
kuitenkin neuvotteluhuoneeseen keskustelemaan hakijoiden mahdollisuudesta
työllistyä meille. Edelleen hämmentyneenä kättelyepisodista, en osannut oikein
sanoa mitään ja kysymyksenikin jäivät jotenkin pinnallisiksi. En oikein päässyt
kättelykiellosta yli. Keskustellessamme tuli muitakin juttuja, miksi en heitä
voinut palkata. Lyhyt palaverimme päättyi siis vain toteamukseen; ”Palaamme
asiaan, jos töitä löytyy”, vaikka sen olisi kyllä tässä tapauksessa voinut myös
laittaa muotoon: ”Älkää soitelko meille, sillä emme mekään soita teille!”
Tapaamisen
jälkeen pohdiskelemaan omaa suhtautumistani tähän kättelemättömyyteen. Omasta
mielestäni kättely kuitenkin kuuluu Suomessa aivan peruskäytöstapoihin, enkä
osaa edes kuvitella tilannetta, jossa en asiakasta lähtökohtaisesti aina
tavatessa kättelisi.
Mietin itsekseni, että olinko asenteellinen, kun hakijat eivät nyt minun päätökselläni päässeet ns. jatkoon. Pohdintani jälkeen en mielestäni kuitenkaan ollut; Suomessa kun nyt vaan on totuttu kättelyyn ja kättelemätön, joka vetoaa asiassa uskontoon, aiheuttaa asiakkaissa vain turhia epäluuloja.
