Helsinki Thunder

HelsinkiThunder oli autokilpailu, joka ajettiin Helsingin Sörnäisiin rakennetulla katuradalla ensimmäistä kertaa vuonna 1995. Kilpailun promoottorina toimi entinen suomalainen kilpa-autoilija Robert Lappalainen. Kilpailu oli vahvan ennakkomainonnan ja keskeisen sijaintinsa ansiosta kiinnostava kohde myös yritysten asiakastilaisuudeksi.

Edustamani yritys olikin varannut kilpailupäiväksi ison määrän lippuja koko myyntiryhmälle sekä tärkeimmille asiakkaillemme. Vaikka kilpailu ajettiin vasta iltapäivällä, alkoi päivän ohjelmamme jo aamusta tapaamisella Mannerheimin patsaan luona. Joukkojemme keräännyttyä paikalle siirryimme bussilla Vantaan Koivuhakaan, jossa entisessä teollisuushallissa toimi tuolloin Suomen pisin sisäcartingrata.

Menimme siis ensin ajamaan mikroautoilla oman kilpailun harjoituksineen ja aika-ajoineen. Kaikki pukeutuivat aluksi ajohaalareihin ja kokoontuivat sitten radan reunaan kuuntelemaan kun ratatyöntekijät kertoivat mikroauton ajamisen perusteet sekä parhaan ratalinjan valinnasta. Kuljettajat jaettiin useisiin ryhmiin ja radalla oli kerrallaan max. 10 autoa. Ensin ajettiin aika-ajot, joiden perusteella kuljettajat jaettiin semifinaaleihin. Semifinaaleiden voittajat pääsivät ajamaan loppukilpailuun.

Otimme siis aluksi tuntumaa autoihin harjoituksissa. Toisia, varsinkin naismyyjiämme, ajaminen aluksi selvästi hieman hirvitti – vauhti oli heillä aluksi hiljaista köröttelyä. Näin ajoi myös myyntijohtajamme (nainen hänkin) harjoitukset ja vielä aika-ajonkin. Mutta semifinaalissa meno oli jo ihan toista: Heti lähtövalon syttyessä hän kiihdytti matkaan edellä ajavan auton takarenkaan yli ja onnistui lähdössä parantamaan asemiaan muutaman sijan. Vauhti ei kuitenkaan riittänyt aivan voittoon asti. Radalta palatessaan myyntijohtajamme uhkui intoa ja sanoi: ”Aivan MAHTAVAA hommaa. Tänne tullaan toistekin ajamaan.”

Helsinki Tunder -kisan lähtösuora Sörnäistentiellä

Carting -kisan palkintojen jaon jälkeen bussi kuljetti meidät Sörnäisiin. Bussista ulos lähtiessämme saimme kaikki kaulaamme VIP-liput ja minä mukaan otin yhden ylimääräisen, joka oli jäänyt erään asiakkaan jäätyä tulematta. Poikani Ville (tuolloin 11 v) odotteli minua portilla ja sai tämän ylimääräisen lipun kaulaansa. Rata-alueelle päästyämme kaikki osallistujamme saivat vielä ennen katsomoon nousua päähänsä Helsinki Thunder lippikset.

Aurinkoisena iltapäivänä oli mukava nauttia suomalaisen moottoriurheilun tähtihetkistä yhdessä pienen poikani kanssa. Erityisesti mieltäni lämmitti usean kollegani kommentti pojastani Villestä: ”Kylläpä Sinulla on kohtelias ja mukava poika.” Tästä asiasta saatoin jo tuolloin olla ylpeä, vaikka en vielä tuolloin osannut arvata että hänestä tulee isona nopeisiin tuningautoihin erikoistunut autokauppias.

Kaverin puolesta koeajolla

Reppurikollegani Timppa pyysi kerran Turussa asuessaan, että kävisin hänen puolestaan koeajamassa auton. Hän oli kuullut, että Helsingissä oli myynnissä samanlainen Toyota Celica Supra kuin hänellä ja sopinut myyjän kanssa tulevansa koeajamaan kyseisen auton. Jos auto vastaisi odotuksia, hän vaihtaisi omansa uudempaan samanlaiseen.

Timppa ei kuitenkaan ehtinyt lähteä Helsinkiin, kun kauppaa piti tehdä Turussa, joten hän päätti luottaa minun asiantuntemukseeni tässä autoasiassa. Lupasin hänelle, että voin tehdä lyhyen koeajon tällä kyseisellä autolla. Timppa sopi automyyjän kanssa asiat niin, että sovittuna aikana auto odotti Kaivokselan Mazda-liikkeen hallissa oven edessä lähtövalmiina. Täytin automyyjän kanssa koeajoluvan ja myyjä ajoi auton hallista ulos.

Toyota Celica Supra

Auto oli kirkkaan punainen, targakattoinen Toyota Celica Supra 3,0 litraisella turbokoneella. Irrotimme ulkona auringonpaisteessa myyjän kanssa targapalat ja laitoimme ne takakonttiin. Kaunis kesäpäivä oli mitä parhain hetki nautiskella tämän tyyppisen urheiluauton ajamisesta.

Lähdin Kaivokselasta hiljalleen ajelemaan Hämeenlinnan moottoritietä pohjoiseen päin ja seurasin samalla vastaan tulevien kaistojen liikennettä. Klaukkalan liittymästä ajoin ylös ja käänsin auton takaisin Helsingin suuntaan. Moottoritien rampilta lähdin kiihdyttämään survaisten kaasun täysin pohjaan. Supran automaatti heitti ensin pienemmän vaihteen ja ampaisi matkaan. Tunne oli mahtava. Vauhti oli hetkessä niin kova, että painauduin syvälle Supran kuppi-istuimiin ja kiihtyminen vain jatkui. Rampilta moottoritielle tullessani vilkaisin nopeusmittaria ja vauhtia oli silloin jo lähes 180 km/t. Moottoritiellä ei onneksi ollut juurikaan muuta liikennettä, joten annoin Supran jatkaa laukkaansa, mutta nopeusmittarin näyttäessä yli 220 km/t nostin jalan kaasulta ja pudotin nopeuden takasin sallittuun 120 km/t nopeuteen.

Ajelin hiljalleen kohti Helsinkiä. Punaisissa liikennevaloissa siirryin aina tyhjälle bussikaistalle. Valojen vaihtuessa pääsin nopealla kiihdytyksellä helposti heti takaisin vasemmanpuoleiselle kaistalle. Matka konttorillemme sujui siis nopeasti. Kaarsin Supran alas yrityksemme parkkihalliin ja peruutin sen omaan parkkiruutuuni sammuttaen auton. Laitoin katon targapalat paikoilleen, mutta kun yritin nostaa sivuikkunat ylös, ne jämähtivät puoleen väliin. Supran akusta loppui virta. Paikalle saapui onneksi työkaverini, jolla oli autossa käynnistyskaapelit ja sain hänen autostaan virtaa Supraan. Heti vrtaa saatuaan Supra käynnistyi nöyrästi murahtaen.

En halunnut enää toista kertaa käynnistää Supraa kaapeleilla, joten lähdin saman tien kohti Kaivokselaa palauttamaan auton. Matkalla ennätin vielä hetken nautiskella Supran makeasta menosta ja miehekkäistä soundeista. Palautin Supran hieman apeana, mainiten myyjälle akun huonosta varaustilasta. Koeajo oli niin miellyttävä kokemus, että olisin mielelläni ajellut autolla pidempaankin: auton ominaisuudet ja suorituskyky sekä pakoputkista ilmoille kantautuva soudimaailma saivat ajaessani naamalleni leveän hymyn.

Timppa ei lopulta tätä autoa ostanut, liekö syynä tämä sähköongelma vai se, etteivät päässeet myyjän kanssa hinnasta yksimielisyyteen. Akun virran loppumisen syynä saattoi olla joku isompikin vika, joka söi akun virtaa tai laturi ladannut akkua tarpeesi ajossa.

Paha aavistus

Hyvä ystäväni pyysi minut kerran erään kasvuyrityksen myyntiryhmän vetäjäksi. Tehtäväni oli saada pääosin konsulteista koostuva yrityksemme kasvattamaan myyntiään kannattavasti. Apunani minulla oli yksi puhelinmyyjä, joka samalla myös buukkasi minulle myyntikäyntejä. Konsulttien tehtävä oli koulutusten ohella tehdä asiakkaissa myös lisäkauppaa ja tässä tehtävässä autoin heitä parhaan kykyni mukaan. Toisinaan olin myös konsulttiemme mukana auttamassa heitä kaupan teossa.

Yrityksessämme kaikki pyörikin aluksi mukavasti: kauppa kävi ja koulutuksia oli mukavasti myös kalenterissa kuukausia eteenpäin. Työporukkamme oli mukava ja tiimihenki vahva, vaikka toimimmekin kahdella eri paikkakunnalla: Vantaalla ja Porissa.

Sitten toimitusjohtajamme törmäsi matkoillaan Anne nimiseen konsulttiin, jolla oli oma konsultointiyritys. Annen yrityksen palvelut olivat aika lähellä oman yrityksemme palveluita ja joiltakin osin jopa täydensivät palveluvalikoimaamme. Toimitusjohtajamme oli niin hurmaantunut Annesta ja hänen eriomaisuudestaan, että mitkään varoittelut eivät häneen tehonneet.

Toimitusjohtajamme solmi pikaisesti Annen yrityksen kanssa yhteistyösopimuksen, jossa sovittiin, että Annesta tulee yrityksemme toimitusjohtaja ja nykyinen toimitusjohtajamme siirtyy yrityksemme kehitystehtäviin. Kun tämä muutos kerrottiin yrityksemme muulle henkilökunnalle, yritin keskustella asian mielekkyydestä entisen toimitusjohtajamme kanssa.

Kun keskustelu entisen toimitusjohtajamme kanssa ei johtanut mihinkään, laitoin hänelle illalla sähköpostia, jossa kerroin huoleni siitä, että Annen osalta kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Olin ottanut selvää Annen taustoista ja vaikka siellä ei ollutkaan virallisesti mitään luurankoja, varoittivat tutut luottotietotutkijat, että jotain todella hämärää hänen taustoissaan on. Toimitusjohtajamme vastasi minulle sähköpostilla: "Olet turhaan huolissasi, mutta huomasit kai, että laitoin tämän meilin tiedoksi myös Annelle."

Seuraavana aamuna Anne otti minut odotetusti puhutteluun ja ilmoitti, että voisin pakata kamani ja hävitä talosta heti – ilman kuukauden irtisanomisaikaa ja työvelvoitetta. Näin kernaasti teinkin. Noin puoli vuotta myöhemmin yrityksemme oli selvitystilassa.

Anne oli mm. tehnyt omia ostoksiaan (mm. puutarhakaluston) yrityksemme luottokortilla eikä yksikään Annen vanhoista asiakkaista ollut siirtynyt meidän yrityksemme asiakkaaksi. Kaiken lisäksi Annen koko asiakaskortisto oli harmittavasti ”tuhoutunut” hänen kannettavan tietokoneensa hajotessa. Anne olikin alle puolessa vuodessa ajanut kannattavan yrityksen konkurssiin.

Erästä entistä työkaveriani lainaten: ”Ainoa näkyvä positiivinen asia koko aikana olivat Annen uudet silikonitissit, jotka hän taisi tosin myös laittaa yrityksemme piikkiin”. 

Tarinan opetus: 

Kun joku tuntuu pahalta ja näyttää pahalta, kannattaa uskoa ulkopuolisiin asiantuntijoihin, jotka sanovat: ”tämä on paha”.

Liikaa vauhtia

Eräänä lokakuisena päivänä olin taas kerran ollut Kokkolassa yötä yhdessä lempihotelleista eli Sokos Hotelli Vaakunassa. Koko aamupäivän kiersin asiakkaita Kokkolassa ja puolen päivän jälkeen lähdin ajamaan kohti Oulua. Oulussa olin sopinut tapaavani vielä muutaman asiakkaan.

Viimeinen asiakastapaaminen kuitenkin venyi ja pääsin asiakkaan luota ulos vasta n. klo 18.00. Harkitsin hetken jäämistä Ouluun yöksi, mutta päätin kuitenkin ajaa illalla kotiin, koska seuraavana päivänä olisi muuten ollut hyvin aikainen herätys, jotta ehtisin taas Helsinkiin ajoissa sovittuun lounastapaamiseen asiakkaan kanssa.

Heti lähtiessäni ajamaan, huomasin että tienpinta oli todella liukas ja aivan peilijäässä. Opel Omegassani oli vielä alla todella leveät kesärenkaat ja ajattelin ajella kotiinpäin kaikessa rauhassa. Autoja oli liikkeellä niukasti ja päästyäni ohi Jyväskylän ei tiellä juuri muita näkynyt. Valitsin Päijänteen kiertoreitikseni läntisen puolen, vaikka itäinen onkin lyhyempi, koska se on jotenkin itselleni mieluisampi ehkä siksi, että se ei ole pelkkää korpea.

Lähestyessäni Vääksyä olin jo aika väsynyt ajamiseen ja silloin tulee helposti lisättyä nopeutta – näin kävi nytkin. Nopeus oli huomaamattani nousut reilusti yli sallitun, vaikka omasta mielestäni ajoinkin todella varovasti, koska tie oli erittäin liukas. Vääksyn kohdalla nopeusrajoitus muuttui 60 km/t, mutta tämä jäi minulta huomioimatta.

Näin jo kaukaa edestä lähestyvän auton ja nostin hieman jalkaa kaasulta, kun samassa vastaantuleva auto laittoi päälle siniset hälytysvilkut ja punaisen pysäytysvalon. Ajoin siis tien reunaan ja pysäytin autoni siihen. Poliisiauto teki U-käännöksen ja pysähtyi tien reunaan autoni taakse. Katselin taustapeilistä, kuinka autosta astui ulos poliisi, joka autoani lähestyessään avasi vyöllään roikkuvan virka-aseensa kotelon nepparin. Hän lähestyi varovasti autoani ja tuktuaan kuljettajan puoleisen ikkunan viereen hän katseli minua ja autooni sisälle ja sanoi:” Ajoit aika kovaa. Otatko ajokortin ja rekisteriotteen mukaan ja tulet tuonne meidän autoon.” 

Poliisiauton takapenkillä istuessani yritin selitellä tapahtunutta: ”En yhtään huomannut nopeusrajoituksen vaihtumista 80 km/t tuohon 60 km/t, kun on niin säkkipimeää. Eihän tällä kelillä muutenkaan uskalla tuollaisilla leveillä kesäkumeilla kovempaa ajaa.” 

Poliisi muisti minua todella tuntuvalla sakolla, mutta sain sentään vielä pitää ajokorttini. Onneksi olin edes hieman nostanut jalkaani kaasulta – tämä säästi todennäköisesti korttini joutumiselta kuivumaan.

Kaikenlaisia koulutuksia

Olen työurani aikana ollut lukuisten eri yritysten ja kouluttajien pitämillä kursseilla, joissa osallistujille on opetettu myynnin ja liiketoiminnan kannalta tärkeitä taitoja. Usein kouluttajana on ollut kokenut myyntimies, mutta on joukkoon mahtunut muutama muukin koulutusalan ammattilainen.

Näin jälkeenpäin ajateltuna kovinkaan monesta koulutuksesta ei ole jäänyt juuri mitään mieleen, mutta on joukossa sentään onneksi muutama poikkeuskin:

Aikoinaan yrityksemme osti Jari Sarasvuolta hänen parhaina menestyksen päivinään yhden päivän mittaisen myyntikoulutuksen. Tunnustan itse menneeni koulutukseen hiukan epäillen jo etukäteen sen antia. Jari Sarasvuon kirja ”Sisäinen sankari” oli ollut kirjahyllyssäni jo useita kuukausia pölyttymässä ja edelleen lukematta.

Sarasvuo osasi kuitenkin asiansa ja sai lopulta minutkin niin vahvaan ja hurmokselliseen myyntiuskoon, että heti kurssilta kotiuduttuani hamusin kirjahyllystäni käsiini ”Sisäisen sankarin” ja luin sen lähes siltä istumalta läpi kannesta kanteen.

Toinen mieleeni jäänyt kouluttaja on Esa Saarinen, jolta ostimme kolmen luentokerran sarjan yrityksemme käyttöön. Luennot toteutettiin peräkkäisinä viikkoina asiakastilaisuuksissamme Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Tiesin toki Esa Saarisesta jo jotakin ennen ensimmäistä luentoa, mutta luennon kuunneltuani halusin ehdottomasti kiertää mukana myös nuo kaksi muutakin Esan luentoa. Esa on mielestäni todella sympaattinen ja innostava luennoitsija. Harkitsin jopa jossain vaiheessa vakavasti lähtemistäni mukaan hänen Pafos -seminaariinsa, mutten tullut kuitenkaan lähteneeksi.

Eräs hyödyllinen koulutus oli yrityksemme Gustav Käser Trainingiltä ostama johtamiskoulutus, joka kesti puolisen vuotta. Mukana olivat yrityksemme kaikki avainhenkilöt ja kokoonnuimme noin kerran kuukaudessa sekä teimme etätehtäviä kokoontumistemme välillä. Tämä koulutus opetti minut suhtautumaan oikein myyntihommissa välttämättä joskus tuleviin takapakkeihin ja oppimaan omista virheistäni. Koulutus myös kannusti rikkomaan rajoja ja tekemään asioita ns. mukavuusalueen ulkopuolella. 

”Munaa itsesi päivittäin” oli lause joka jäi koulutuksesta mieleen. Näin tekemällä on ottanut riskin ja tehnyt ainakin jotain erilailla kuin ennen, etkä ole ns. pelannut varman päälle. Aina ei voi onnistua, mutta virheistään oppii niin halutessaan.