Helsinki Thunder

HelsinkiThunder oli autokilpailu, joka ajettiin Helsingin Sörnäisiin rakennetulla katuradalla ensimmäistä kertaa vuonna 1995. Kilpailun promoottorina toimi entinen suomalainen kilpa-autoilija Robert Lappalainen. Kilpailu oli vahvan ennakkomainonnan ja keskeisen sijaintinsa ansiosta kiinnostava kohde myös yritysten asiakastilaisuudeksi.

Edustamani yritys olikin varannut kilpailupäiväksi ison määrän lippuja koko myyntiryhmälle sekä tärkeimmille asiakkaillemme. Vaikka kilpailu ajettiin vasta iltapäivällä, alkoi päivän ohjelmamme jo aamusta tapaamisella Mannerheimin patsaan luona. Joukkojemme keräännyttyä paikalle siirryimme bussilla Vantaan Koivuhakaan, jossa entisessä teollisuushallissa toimi tuolloin Suomen pisin sisäcartingrata.

Menimme siis ensin ajamaan mikroautoilla oman kilpailun harjoituksineen ja aika-ajoineen. Kaikki pukeutuivat aluksi ajohaalareihin ja kokoontuivat sitten radan reunaan kuuntelemaan kun ratatyöntekijät kertoivat mikroauton ajamisen perusteet sekä parhaan ratalinjan valinnasta. Kuljettajat jaettiin useisiin ryhmiin ja radalla oli kerrallaan max. 10 autoa. Ensin ajettiin aika-ajot, joiden perusteella kuljettajat jaettiin semifinaaleihin. Semifinaaleiden voittajat pääsivät ajamaan loppukilpailuun.

Otimme siis aluksi tuntumaa autoihin harjoituksissa. Toisia, varsinkin naismyyjiämme, ajaminen aluksi selvästi hieman hirvitti – vauhti oli heillä aluksi hiljaista köröttelyä. Näin ajoi myös myyntijohtajamme (nainen hänkin) harjoitukset ja vielä aika-ajonkin. Mutta semifinaalissa meno oli jo ihan toista: Heti lähtövalon syttyessä hän kiihdytti matkaan edellä ajavan auton takarenkaan yli ja onnistui lähdössä parantamaan asemiaan muutaman sijan. Vauhti ei kuitenkaan riittänyt aivan voittoon asti. Radalta palatessaan myyntijohtajamme uhkui intoa ja sanoi: ”Aivan MAHTAVAA hommaa. Tänne tullaan toistekin ajamaan.”

Helsinki Tunder -kisan lähtösuora Sörnäistentiellä

Carting -kisan palkintojen jaon jälkeen bussi kuljetti meidät Sörnäisiin. Bussista ulos lähtiessämme saimme kaikki kaulaamme VIP-liput ja minä mukaan otin yhden ylimääräisen, joka oli jäänyt erään asiakkaan jäätyä tulematta. Poikani Ville (tuolloin 11 v) odotteli minua portilla ja sai tämän ylimääräisen lipun kaulaansa. Rata-alueelle päästyämme kaikki osallistujamme saivat vielä ennen katsomoon nousua päähänsä Helsinki Thunder lippikset.

Aurinkoisena iltapäivänä oli mukava nauttia suomalaisen moottoriurheilun tähtihetkistä yhdessä pienen poikani kanssa. Erityisesti mieltäni lämmitti usean kollegani kommentti pojastani Villestä: ”Kylläpä Sinulla on kohtelias ja mukava poika.” Tästä asiasta saatoin jo tuolloin olla ylpeä, vaikka en vielä tuolloin osannut arvata että hänestä tulee isona nopeisiin tuningautoihin erikoistunut autokauppias.