Tölpöt ruotsinlaivalla

Eräällä esimiehelläni oli tapana kutsua oma myyntiryhmänsä usein joko kotiinsa tai johonkin ravintolaan yhdessä vapaamuotoiseen palaveriin, jonka tärkeimpänä tehtävänä oli yhteishengen luominen ja yhteinen hauskanpito.

Näissä yhteisissä tapaamisissamme oli sisäisenä sääntönämme, että aina kun uusi henkilö saapui paikalle, kaikki jo paikalla olevat ottivat snapsin, jota kutsuimme oman ryhmämme sisäisessä slangissamme Tölpöksi. Tästä seurasi, että kaikkien lopulta saavuttua paikalle olivat isäntä (=esimieheni) ja ensimmäinen vieras ottaneet viimeisen reppurin saapuessa jo 6-8 snapsia ja olivat siis pienessä ajassa jo melkoisesti pohjia nauttineita.

Tämän tapamme tietäen sovimme kerran risteilyllä etukäteen Silja Linen laivan ravintolassa, että aina kun pöytäämme tilataan snapseja, vain esimiehellemme tuodaan viinaa ja muille puhdasta lähdevettä.

Ehdin ravintolan pöytään ensimmäisenä esimieheni kanssa ja otimme ensimmäiset tölpöt – minulle siis vain vettä. Seuraavan reppurimme saapuessa otimme taas töpöt ja esimiehemme sai siis taas ainoana snapsilasissaan raakaa viinaa. Näin jatkui aina siihen asti, kun me kaikki kahdeksan myyntiryhmän jäsentä olimme paikalla. Viimeisenä tullut kauppamies ehdotti, että otetaan vielä kolme snapsia kullekin riviin, hän kun on vähän muita jäljessä. Näin myös tehtiin.

Viimeisiä snapseja kurkkuihimme kumotessamme esimiehemme rupesi jo vilkuilemaan meitä epäilevänä: ”Ei perkele, pojat. Tehän taidatte jotenkin vedättää minua?”

No, eihän me tunnustettu mitään ja jatkossa siirryimme kaikki olut & lonkerolinjalle. Esimiehemme väsähti tuona iltana varsin poikkeuksellisesti meitä muita aikaisemmin, vaikka olimmekin kaikki nautiskelleet juomia aivan samaan tahtiin – eräs kuitenkin meitä muita enemmän.

Seuraava aamu Tukholmassa ei kuitenkaan ollut meille kenellekään se kevään paras aamu, mutta sehän onkin jo toisen tarinan arvoinen juttu.

Matkarakastaja

Tapio on eräs oman tarinansa ansaitseva reppurikollegani.

Tulin kyseiseen yritykseen monta vuotta Tapion jälkeen ja perin häneltä paljon asiakkaita hänen siirtyessään vastuullisempiin avainasiakaspäällikön tehtäviin. Tapion kanssa tuli siis kuljettua aluksi tiiviisti yhdessä hänen vanhoissa asiakkaissaan esittelykierroksella sekä myöhemmin erilaisissa asiakastilaisuuksissa ja saunailloissa.

Tapio oli rakentanut erinomaiset ja luottamukselliset suhteet kaikkiin asiakkaisiinsa, joten hänen jälkeensä oli helppo jatkaa myyntiryhmän parhaana myyjänä. Kaikkiin asiakkaisiin en kuitenkaan päässyt (tai edes halunnut päästä) yhtä läheisiin suhteisiin, kuin Tapio. Tämä johtui siitä, että Tapio oli poikamies ja käytti kaikki mahdolliset tilaisuudet uuden naisen iskemiseen. Aika monet naispuoliset asiakkaat olivatkin olleet Tapion kanssa hyvin läheisissä tekemisissä. Tapiolla oli uskomaton tapa saada lähes kaikki naiset kiinnostumaan itsestään, vaikka omasta mielestäni häntä ei mitenkään komeaksi voinutkaan sanoa – tavallisen näköinen, mutta äärimmäisen fiksu ja sanavalmis kaveri.

Yksi Tapion vakio tempuista oli tunnistaa naisen parfyymi, siinä Tapio oli todellinen ekspertti. Hyvin harvoin hän arvasi tuoksun väärin ja silloinkin onnistui perustelemaan miksi näin kävi. Kaikki naiset olivat tästä tempusta hyvin imarreltuja ja otettuja. Hyvä tuoksumuisti oli Tapion ehdoton vahvuus.

Tapio oli aina äärimmäisen kohtelias ja todella hyvä keskustelija. Tänellä oli erittäin laaja yleissivistys ja hän osasi keskustella asiasta kuin asiasta asiantuntemuksella. Tarinoita ja vitsejä pulppusi Tapion pohjattomasta tarinalaarista muutoinkin, mutta viinan kanssa vielä vilkkaammin. Keskustelutaidon Tapio hallitsi useammalla kielellä – tämä tuli ulkomaanmatkoillamme todettua. Matkoille lähdettäessä Tapio tapasi muistuttaa meitä muita: "Muistakaa pojat, että vaikka kaikki parturit on huoria, niin kaikki huorat EIVÄT OLE partureita."

Amerikan matkan aikaan sattui olemaan Tapion syntymäpäivä. Edellisenä vuonna oli ensimmäisen kerran valittu Miss Amerikaksi tumma nainen: VanessaWilliams ja lähikaduilla päivysti upea maksullinen nainen, joka näytti kovasti samannäköiseltä. Tapio yritti useana iltana ostaa häneltä seksiä, mutta hinta oli hänestä liian korkea ja siitä tämä tumma kaunotar ei tinkinyt. Keräsimme kaveriporukalla synttärikolehdin ja kerroimme ko. naiselle, että haluamme järjestää kaverillemme synttäri yllätyksen.

Tapion nukkuessa menimme huoneeseen, nainen riisuutui ja hyppäsi Tapion päälle alasti hajareisin laulaen samalla "Happy Birthday". Tapio heräsi hämmästyneenä ja ilahtui kovasti lahjastaan: "Menkäähän pojat pois, meillä on vähän tekemistä". Tapio todella osasi arvostaa lahjaamme.

Kysyin kerran Tapiolta, montako naista hänellä on ollut ja Tapio arvioi heitä olleen yli 300 – hän ei tosin muistanut kaikkia, mutta muisti aina paikat jossa temput oli tehty. Tämä oli helppo uskoa, kun olin monta vuotta seurannut Tapion nopeaa ja tehokasta toimintaa naisrintamalla: parhaana päivänä hänellä oli kolmekin naista saman päivän aikana. Tapio ei koskaan ollut mikään häveliäs mies, vaan hän saattoi tuoda naisen yhteiseen hotellihuoneeseemme ja naida vaikkapa oman firmamme uutta tuotepäällikköä minun ”nukkuessani” vieressä.

Tapio ei aina ollut kovin korrekti gentlemanni. Kerran Tapio vei naisen kotiinsa ja aamulla, kun piti lähteä töihin, hän sanoi tälle: ”Mä heitä sut himaan”. Autotallin luona hän sanoi naiselle: ”Voi, vitsi. Mä unohdin avaimet ylös. Venttaa tässä hetki." Näin sanoen hän käveli talon läpi ja samalla ulos takaovesta, jonka kautta hän pääsi huomaamatta sivukadulle jättämänsä auton luo. Jälkeenpäin Tapio vain naureskeli; "Kuinkahan kauan se misu siinä tallin edessä venttaili, ennen kuin tajusi lähteä himaansa?"

Vaikka Tapion naiset olivatkin pääsääntöisesti sieltä kauniimmasta päästä, mahtui joukkoon myös niitä vähemmän kauniita. Tapio kun noudatti tiukasti ohjetta, jos ei muuten irtoa, niin nostetaan ikää ja lasketaan tasoa. Joskus hän päätyi vanhempien eikä niin kauniiden naisten seuraan. ”Kaikki ne on samanlaisia, kun ne makaa mun vieressä alastomana ja hikisinä aktin jälkeen, pää mun rintakarvoitukseni päällä.” totesi Tapio.

Usein ihmettelin, kuinka kauan Tapio moista tahtia naisten kanssa jaksaa ja viitsii, mutta kyllä sitä vaan nuorempana jaksaa ja viitsii. Toiseen työpaikkaan siirryttyäni kuulin usean vuoden jälkeen, että Tapio oli mennyt naimisiin ja osasi nykyään keskittyä olemaan hyvä perheenisä. Hyvä näin, vaikka Tapio oli toki yksi, joka piti pitkään yllä perinteikästä kaupparatsun matkarakastajan mainetta.

Hieman huonompi aamu

Tämä tarina tapahtui -90 luvun alussa eräänä lokakuisena aamupäivänä. Olin saapunut myöhään illalla pimeässä ja vesisateessa Kuopioon - tapojeni mukaisesti Hotelli Puijonsarveen yöksi. Kaupungilla olin viettänyt mukavan illan myyntimieskavereitteni kanssa ja lopuksi olimme päätyneet Hotelli Puijonsarven yökerhoon, jossa ilta venyi pitkälle aamuun. Onneksi olin kuitenkin älynnyt siirtyä limulinjalle jo heti puolen yön jälkeen.

Muutaman tunnin yöunien jälkeen aamulla puhelinherätykseen herätessäni, katsoin väsyneenä hotellihuoneeni ikkunasta pihalle ja näin Opel Omegani paksun valkoisen kuuran peitossa ja parkkipaikka ympärillä kiilteli liukkaana kuin luistinrata. Autossani oli alla todella leveät matalaprofiilirenkaat, mutta luonnollisesti vielä kesä sellaiset. Edessä olisi siis haastavaa etenemistä liukkailla teillä.

Aamupalan nautittuani, kuittasin itseni ulos hotellista ja kannoin tavarani autolle. Ovi oli luonnollisesti aivan umpijäässä, mutta lukkoa ja avainta käsin lämmittämällä se aukeni kuitenkin hillityllä repimisellä ilman tiivisteiden rikkoutumista. Kun laitoin moottorin tulille se kävi kuin poljettava ompelukone: vettä ilmeisesti bensan seassa. Annoin Opelin röpötellä ja ryhdyin etsimään jääskrabaa ja harjaa takakontista. Löytyiväthän ne sentään onneksi. Ikkunat olivat kovassa ja paksussa jäässä edellisen illan vesisateen jäljiltä, mutta sain lopulta raavittua kaikki ikkunat auki jäästä.

Nyt matkaan, sillä asiakastapaamiseen oli jo pikkuhoppu. Autoni kävi edelleen röpöttämällä, joten painelin aina valoissa seisoessani reippaasti kaasua ja eräästä valoristeyksestä vauhdikkaasti liikkeelle lähdettyäni, huomasin liikenteenjakajan merkin takana pistoolitutkan kanssa seisovan poliisimiehen. Pienen matkan päässä minut oli vastaanottamassa toinen poliisimies, joka viittoili minut tien sivuun. ”Ajokortti ja rekisteriote mukaan ja tuonne Saabin takapenkille”. Jätin Opelin röpöttämään tyhjäkäynnillä ja tallustelin poliisiautolle.

Saabin takapenkillä istuessani yritin selittää poliiseille: "Enhän minä muuten olisi lähtenyt valoista niin kovaa, mutta kuten huomaatte autoni ei oikein käy kunnolla ja tarvitsen pikaisesti jäänestoa tankkiin". Tällä kertaa poliisit olivat ymmärtäväisiä ja selvisin huomautuksella pienestä ylinopeudesta. Sain vielä mukaani neuvon, että seuraavan mäen päällä olevalta huoltoasemalta jäänestoa löytyisi varmasti.

Poikkesin siis pikaisesti tankkaamaan ja lurautin samalla tankkiin asemalta ostamani pullollisen Masinolia. Nyt pääsin vihdoin matkaan ja saavuin asiakkaan luo vain muutama minuutti etuajassa, oman mittapuuni mukaan siis aivan viime hetkellä. Kiiruhdin yrityksen aulaan ja tiedustelin henkilöä, jota olin tullut tapaamaan. Vastaanoton naamatuttu nainen sanoi minulle: ”Hän myöhästyy hieman, hänen miehensä kuoli viime yönä”.

Melko apeilla mielin odottelin tätä hyvin pitkään tuntemaani vanhaa asiakastani saapuvaksi. Asiakkaani saapui vartin myöhässä ja valitteli myöhästymistään, joka johtui siitä että sairaalassa oli mennyt myöhään. Kerroin kuulleeni jo tapauksesta ja esitin suruvalitteluni. Asiakkaani halusi ehdottomasti pitää kiinni alkuperäisestä tapaamisestamme ja sen agendasta, joten menimme hänen työhuoneeseensa käymään läpi normaalit kauppakuviot. Kauppaakin syntyi, mutta en oikein osannut siitä iloita, sillä mieleni oli ulos lähtiessäni apea myötätunnosta asiakastani kohdanneen suuren surun johdosta.

Tällaista aamua en toivo kenellekään toiselle reppurille.

Kiinteistövälittäjällä on joskus vaikeaa

2000-luvun alussa vanha reppurikaverini Raimo oli vaihtanut työpaikkaa Huoneistokeskukselta OPKK:n myyntijohtajaksi ja hän pyysi minua toimistonsa myyntineuvottelijaksi. Olin jo vuosia halunnut kokeilla kiinteistövälittäjän työtä, koska useat vanhat kollegani olivat vaihtaneet alaa ja päätyneet välittäjiksi. Osa tuntui menestyvän hommassa mainiosti ja piti kovasti työstään. 

Koska työtilanteeni salli pikaisen vaihdon, aloitin heti helmikuun alussa OPKK:n palveluksessa Itä-Helsingissä. Työsuhteen aluksi sain perusteellisen koulutuksen kiinteistövälityksen perusteista OP-Akatemiassa: kaikki tarvittava juridiikka, järjestelmät, lomakkeet ja toimintatavat tulivat ainakin pinnallisesti tutuksi.

Lähimmät työkaverini opastivat minua käytännön asioissa ja sain heti osani toimiston päivystysvuoroista. Päivystyksessä kannatti olla, sillä aika usein uusi potentiaalinen asiakas käveli toimistoon suoraan kadulta.

Kollegoilta sain kuulla näyttöjen vakiovieraista, henkilöistä, jotka kiersivät näytöillä jutustelemassa aina samat tarinat jokaisen uuden välittäjän kanssa. Joukossa oli muutama varsinainen kiusankappale, joka saattoi tehdä ostotarjouksen ilman aikomustakaan ostaa tai kierrellä näytöllä pelottelemassa muita katsojia milloin milläkin kauhujutulla ko. kiinteistöstä tai naapurustosta.

Kun vihdoin sain omia kohteita, tapasin näitä vierailijoita myös livenä. Mieleen jäi ainakin ”kuulamies”, joka tuli aina näytöille mukanaan pyöreä metallikuula, jolla hän kokeili jokaisen huoneen lattian suoruuden. Eräs vanhempi venäläisnainen pyysi minua soittamaan heti, kun Vuosaaren nk. ”Mogadishu Avenuella” tulisi myyntiin sopivan hintainen kaksio tai yksiö; hänellä oli kertomansa mukaan kadulla jo yhdeksän asuntoa - kaikissa vuokralaisina venäläistytöt, jotka maksoivat normaalia korkeampaa vuokraa.

OPKK:lla työsuhde etuihin kuului valkoinen yrityksen tunnuksin teipattu Toyota Avensis, joka oli pakko hyväksyä, vaikka en japanilaisia autoja ole koskaan kovin korkealle arvostanut. Hyvä puoliautossa oli se, että minulla oli täysautoetu ja autoa saivat käyttää kaikki perheenjäsenet. Poikani oli juuri saanut ajokortin ja niinpä autoni oli ajossa siitä hetkestä kun palasin töistä aina myöhäisiin aamuyön tunteihin saakka.

Tuo kevät oli hyvää aikaa asuntokaupoille, mutta eräs toukokuinen viikonloppu sai minut kypsymään totaalisesti koko välityshommaan:

Tuona viikonloppuna oli todella lämmin, aurinkoinen ja kaunis lauantai, kun lähdin mökiltäni aamusta ajamaan kiireellä kohti Helsinkiä, ehtiäkseni suoraan ensimmäiselle näytölle klo 12. Ehdin kuin ehdinkin paikalle ajoissa, laitoin kyltit pihalle, kiinnitin esittelystä kertovan lapun rappukäytävän oveen ja menin sisälle asuntoon. Tämä kaksio oli tyhjä ja sähkötkin oli katkaistu, joten ensimmäiseksi piti kerätä mainosjakelut eteisen lattialta, avata kaikki sälekaihtimet, ikkunat ja parvekkeen ovi sekä laskea vettä pahalta haiseviin viemäreihin. Sen jälkeen alkoi asiakkaiden odotus – ketään ei kuitenkaan tullut.

Releet siis kasaan ja seuraavalle asunnolle. Taas samat rutiinit, eikä täälläkään sähköjä. Koska kyse oli yksiöstä, oli hommaakin vähemmän. Istuin pimeään vessaan vessanpöntön kannelle, koska se oli ainoa paikka, jossa saatoin istua ja kämppä oli kuuma kuin huonosti lämmitetty sauna. Odotin taas kolme varttia – turhaan.

Taas releet kasaan ja seuraavalle näytölle. Samat rutiinit, mutta tässä kaksiossa oli sentään sähköt ja olohuoneessa jopa nukkavieru sohva, jossa saatoin istua. Aurinkoiselle parvekkeelle teki mieli mennä, mutta en voinut, koska ovikello ei olisi kuulunut sinne. No eihän se toisaalta soinutkaan – ketään ei tullut koko kolmen vartin esittelyajan aikana. Eipä olisi ollut mitään kiirettä mökiltä Helsinkiin, jos olisin etukäteen tiennyt näistä nollanäytöistä.

Taas releet kasaan ja viimeiselle näytölle: Yksiö Puotinharjussa. Heti pihalle tullessani havaitsin jo kaukaa joukon ihmisiä oven edustalla odottamassa minua. Esitteet loppuivat jo ulko-ovella ennen pääsyäni asuntoon sisälle ja asunto tuntui kiinnostavan kovin montaa katsojaa. Yksi kävijä teki ostotarjouksen ja useampikin lupasi palata asiaan heti maanantaina. Itselläni jäi kuitenkin tästä päivästä tunne, että kiinteistövälittäjän urani oli tässä. En halunnut antaa työni viedä perheeltäni enää yhtään kaunista viikonloppua mökillä – seuraavana maanantaina sanoin itseni irti ja koeajan puitteissa saatoin lopettaa työt heti.

Yllätyksekseni sain hankkimistani kohteista jälkiprovisiota vielä useita kuukausia lähtöni jälkeen.

Viihdyttäjä Nipa

Pitkän myyntimiesurani aikana minulla on ollut lukuisia kollegoja, joista moni on tässä blogissani jo esiintynytkin. Muutama työkavereistani on kuitenkin aivan oman tarinansa arvoinen. Yksi tällainen on ehdottomasti Nipa.

Aloitimme Nipan kanssa suunnilleen samoihin aikoihin -80 luvun alussa yrityksessä, jonka tuotantolaitos sijaitsi Turussa. Meidät komennettiin työsuhteen aluksi tehtaalle kahden päivän tuotekoulutukseen. Kuittasimme kumpikin pääkonttorin kassalta matkaennakkoa hotellihuoneen hinnan ja päivärahojen verran.

Lähdimme Helsingistä aikaisin aamulla Nipan kanssa uudella työsuhde Golfillani kohti SuomenTurkua. Matkalla ehdimme jutella niitä näitä ja miettiä tulevaa koulutustamme. Nipa ilmoitti jo ennen Turkua, että näin kaunista kesäpäivää ei pitäisi viettää toimistolla, vaan pitää pyrkiä mahdollisimman nopeasti suoriutumaan tästä päivästä, jotta ehdimme ajoissa Aurajoen rantaan kesäterassille nauttimaan kylmistä juomista.

Tehtaalle saavuttuamme meille oli kuitenkin suunniteltu tiukka päiväohjelma, jonka aikana saimme tarvittavan perusteellisen tuotetuntemuksen myytäviin tuotteisiin. Pääsimme lähtemään konttorilta vasta neljän jälkeen ja Nipa ilmoitti heti autoon päästyämme: ”Aja keskustaa ristiin rastiin, niin löydetään Alko. Pitää hakea vähän juotavaa.” Näin siis teimme. Ajoin keskustaa ristiin rastiin ja aina kadun kulmassa Nipa kurkotti ulos ikkunasta näkyisikö Alkon vihreää kylttiä. No löytyihän se lopulta ja Nipa sai juomansa.

Suunnistimme Marina Palace hotelliin, josta myyntisihteerimme oli varannut meille huoneet. Hotelli oli silloin Turun parhaimman ja kalleimman hotellin maineessa. Tavarat pikaisesti huoneeseen ja terassille. Jonkun aikaa terassilla istuttuamme kävimme hotellin ravintolassa syömässä ja jatkoimme pienelle ”Turku by night” -kierrokselle keskustan ravintoloihin ja hauskaa oli. Puolen yön maissa palailin hotellille, koska seuraava päivä oli taas koulutuspäivä ja myös lääkärintarkastus. Nipa jäi vielä jatkamaan Turun ravintoloihin ja yökerhoihin tutustumistaan.

Aamulla minun ei tarvinnut Nipaa herätellä, hän kun ei ollut nukkunutkaan. Aamupalan jälkeen maksoin hotellin, mutta Nipa oli yöllä törsännyt kaikki rahansa, myös matkaennakot, joten hän pyysi lähettämään oman huoneensa laskun yritykseemme.

Tehtaalle päästyämme aamumme alkoi lääkärin tulotarkastuksella. Vastaanotolla oli siis kaksi väsynyttä, toinen hieman ja toinen erittäin paljon viinalta haisevaa myyntimiestä. Lääkäri piti pienen puhuttelun alkoholin vaaroista, mutta antoi muuten terveen paperit. Loppukoulutus sujui hieman uneliaissa ja väsyneissä tunnelmissa. Kotimatkalla Nipa nukkui ja minä ajoin meidät Helsinkiin.

Myöhemmin Nipa sai johdolta hieman pyyhkeitä, kun hotellilasku viimein saapui konttorille ja esimiehemme hyväksyttäväksi. Silloin Nipa oli kuitenkin jo osoittautunut huippumyyjäksi, mutta erikoiseksi sellaiseksi. Nipa oli sydämellinen ja mukava seuramies, jonka kanssa ei koskaan tullut aika pitkäsi - tarinaa ja tapahtumia piisasi.  

Yksi Nipan bravuureista oli laulaa biisi ”Mamy Blue” ja säestää kitaralla, aina kun se vain oli mahdollista. Nipa oli saanut viihdyttäjän oppinsa kulkemalla Eemelin mukana keikoilla. Monet Nipan jutuista olivatkin peräisin tältä ajalta ja hänen esiintymisensä oli puhdasta Stand-Up komiikkaa ennen kuin sellaista Suomessa tai maailmalla edes tunnettiinkaan.

Nipa oli urheilutaustansa takia myös uskomattoman hyväkuntoinen mies: Nipa saattoi tehdä useita kymmeniä etunojapunnerrusta lyöden kädet ilmassa yhteen punnerrusten välillä ja laulaen samalla Mamy Blueta.

Eräässä saunaillassa hän teki alasti kymmeniä etunojapunnerruksia jalat ylhäällä seinää vasten ja käsiä aina punnerrusten välillä yhteen lyöden. Tähän ei tietääkseni moni pysty. Tuon saunaillan lopuksi hän otti myyntijohtajaamme kiinni molemmista korvista ja pussasi tätä moiskauttaen keskelle otsaa.

Nipa vaihtoi työpaikkaa aika nopeasti tämän jälkeen ja jäin sellaiseen käsitykseen, että hän lähti omasta pyynnöstään suivauduttuaan jostain myyntijohtajallemme.

Moneen vuoteen en kuullut Nipasta mitään, mutta erään kerran pyysin Nipan esiintymään yrityksemme asiakastilaisuuteen. Tämä oli virhe, sillä Nipa ei tullessaan ollut aivan  parhaassa esiintymiskunnossa, vaan oli nauttinut liikaa laulujuomia. Jouduinkin ikäväkseni lähettämään Nipan kotiin kesken illan, eikä yrityksemme toimitusjohtaja kovin mielellään olis maksanut Nipan myöhemmin lähettämää laskua esiintymisestään.

 

Kerran muistan Nipan kertoneen tapauksesta, kun hänen tyttärensä kuuli autossa matkustaessaan viisasten kerhon tietokilpailukysymyksen: Kenellä historian henkilöllä ei ollut napaa? Tytär vastasi tähän heti: ISÄLLÄ!*
Näin siksi, ettei Nipalla ollut napaa koska se oli jossain leikkauksessa aikoinaan poistettu.

*Toinen oikea vastaus tähän edellä mainittuun tietokilpailukysymykseen on Aatami eli Jumalan luoma ensimmäinen ihminen.