Kiinteistövälittäjällä on joskus vaikeaa

2000-luvun alussa vanha reppurikaverini Raimo oli vaihtanut työpaikkaa Huoneistokeskukselta OPKK:n myyntijohtajaksi ja hän pyysi minua toimistonsa myyntineuvottelijaksi. Olin jo vuosia halunnut kokeilla kiinteistövälittäjän työtä, koska useat vanhat kollegani olivat vaihtaneet alaa ja päätyneet välittäjiksi. Osa tuntui menestyvän hommassa mainiosti ja piti kovasti työstään. 

Koska työtilanteeni salli pikaisen vaihdon, aloitin heti helmikuun alussa OPKK:n palveluksessa Itä-Helsingissä. Työsuhteen aluksi sain perusteellisen koulutuksen kiinteistövälityksen perusteista OP-Akatemiassa: kaikki tarvittava juridiikka, järjestelmät, lomakkeet ja toimintatavat tulivat ainakin pinnallisesti tutuksi.

Lähimmät työkaverini opastivat minua käytännön asioissa ja sain heti osani toimiston päivystysvuoroista. Päivystyksessä kannatti olla, sillä aika usein uusi potentiaalinen asiakas käveli toimistoon suoraan kadulta.

Kollegoilta sain kuulla näyttöjen vakiovieraista, henkilöistä, jotka kiersivät näytöillä jutustelemassa aina samat tarinat jokaisen uuden välittäjän kanssa. Joukossa oli muutama varsinainen kiusankappale, joka saattoi tehdä ostotarjouksen ilman aikomustakaan ostaa tai kierrellä näytöllä pelottelemassa muita katsojia milloin milläkin kauhujutulla ko. kiinteistöstä tai naapurustosta.

Kun vihdoin sain omia kohteita, tapasin näitä vierailijoita myös livenä. Mieleen jäi ainakin ”kuulamies”, joka tuli aina näytöille mukanaan pyöreä metallikuula, jolla hän kokeili jokaisen huoneen lattian suoruuden. Eräs vanhempi venäläisnainen pyysi minua soittamaan heti, kun Vuosaaren nk. ”Mogadishu Avenuella” tulisi myyntiin sopivan hintainen kaksio tai yksiö; hänellä oli kertomansa mukaan kadulla jo yhdeksän asuntoa - kaikissa vuokralaisina venäläistytöt, jotka maksoivat normaalia korkeampaa vuokraa.

OPKK:lla työsuhde etuihin kuului valkoinen yrityksen tunnuksin teipattu Toyota Avensis, joka oli pakko hyväksyä, vaikka en japanilaisia autoja ole koskaan kovin korkealle arvostanut. Hyvä puoliautossa oli se, että minulla oli täysautoetu ja autoa saivat käyttää kaikki perheenjäsenet. Poikani oli juuri saanut ajokortin ja niinpä autoni oli ajossa siitä hetkestä kun palasin töistä aina myöhäisiin aamuyön tunteihin saakka.

Tuo kevät oli hyvää aikaa asuntokaupoille, mutta eräs toukokuinen viikonloppu sai minut kypsymään totaalisesti koko välityshommaan:

Tuona viikonloppuna oli todella lämmin, aurinkoinen ja kaunis lauantai, kun lähdin mökiltäni aamusta ajamaan kiireellä kohti Helsinkiä, ehtiäkseni suoraan ensimmäiselle näytölle klo 12. Ehdin kuin ehdinkin paikalle ajoissa, laitoin kyltit pihalle, kiinnitin esittelystä kertovan lapun rappukäytävän oveen ja menin sisälle asuntoon. Tämä kaksio oli tyhjä ja sähkötkin oli katkaistu, joten ensimmäiseksi piti kerätä mainosjakelut eteisen lattialta, avata kaikki sälekaihtimet, ikkunat ja parvekkeen ovi sekä laskea vettä pahalta haiseviin viemäreihin. Sen jälkeen alkoi asiakkaiden odotus – ketään ei kuitenkaan tullut.

Releet siis kasaan ja seuraavalle asunnolle. Taas samat rutiinit, eikä täälläkään sähköjä. Koska kyse oli yksiöstä, oli hommaakin vähemmän. Istuin pimeään vessaan vessanpöntön kannelle, koska se oli ainoa paikka, jossa saatoin istua ja kämppä oli kuuma kuin huonosti lämmitetty sauna. Odotin taas kolme varttia – turhaan.

Taas releet kasaan ja seuraavalle näytölle. Samat rutiinit, mutta tässä kaksiossa oli sentään sähköt ja olohuoneessa jopa nukkavieru sohva, jossa saatoin istua. Aurinkoiselle parvekkeelle teki mieli mennä, mutta en voinut, koska ovikello ei olisi kuulunut sinne. No eihän se toisaalta soinutkaan – ketään ei tullut koko kolmen vartin esittelyajan aikana. Eipä olisi ollut mitään kiirettä mökiltä Helsinkiin, jos olisin etukäteen tiennyt näistä nollanäytöistä.

Taas releet kasaan ja viimeiselle näytölle: Yksiö Puotinharjussa. Heti pihalle tullessani havaitsin jo kaukaa joukon ihmisiä oven edustalla odottamassa minua. Esitteet loppuivat jo ulko-ovella ennen pääsyäni asuntoon sisälle ja asunto tuntui kiinnostavan kovin montaa katsojaa. Yksi kävijä teki ostotarjouksen ja useampikin lupasi palata asiaan heti maanantaina. Itselläni jäi kuitenkin tästä päivästä tunne, että kiinteistövälittäjän urani oli tässä. En halunnut antaa työni viedä perheeltäni enää yhtään kaunista viikonloppua mökillä – seuraavana maanantaina sanoin itseni irti ja koeajan puitteissa saatoin lopettaa työt heti.

Yllätyksekseni sain hankkimistani kohteista jälkiprovisiota vielä useita kuukausia lähtöni jälkeen.